"Kyllä varmaan. Naisemme ovat meidän kansamme korkein pyhyys. Pyhiä ja ennustavia ja lähempänä jumalia kuin me karkeatekoiset ovat ne hennot olennot. Ja heidän kauneutensa, heidän puhtautensa on voimamme perimmäinen salaisuus, on sen suloinen tenhovoima."
Leimuavin katsein loi hän silmänsä Ildikoon. Tämä hehkui, mutta ei painanut pitkiä silmäripsiään alas väärästä häpeästä, vaan lujasti ja autuaasti hän katsoi häntä syvälle silmiin.
Attila nyökäytti Khelkhalille päätään merkitsevästi. Sitten hän pilkkasi edelleen: "Ei juuri paljon miehenylpeyttä puheeseen sisältynyt. Me hunnit voimme olla ilman vaimojamme — otamme silloin toisia.
"Kuinka runsas onkaan, vanha kuningas, tyttäresi kultainen tukka!
Kuuluuko sekin tuohon salaiseen tenhovoimaan?"
"Rikas, kultainen, kuolemaa pelkäämätön sydän", vastasi Wisigast.
"Niin, ja —", Daghar rupesi taas puhumaan, hän kuumeni yhä, sillä hunnin kylmä pilkka kannusti häntä aina raivoon asti, — "kun sinä nyt sitä niin uteliaana kyselet, niin kuule vastaus: niin, myös tämä tukka." Ja hän silitti hellästi armaansa komeita palmikkoja. Sillä perin kiihottuneena hän oli jo kavahtanut pystyyn ja parilla pitkällä askeleella harpannut Ildikon tuolin viereen.
"No, kuinka niin?" arveli Attila päätään pudistaen.
"Sen tahdon kertoa sinulle", aloitti Daghar hengittäen syvään, koettaen hillitä itseään. "Naisemme eivät ole ainoastaan sillä auttaneet meitä monesti saamaan voiton, että ovat keihästaistelussa seisoneet juuri sotarintaman takana tulistuttamassa meitä pyhillä lauluilla, — äskettäin ovat markomannien vaimot pelastaneet miehensä ja itsensä ja riistäneet viholliselta jo varman voiton — hiuksillaan."
"Niin kyllä", vahvisti Wisigast. "Se on kaunis tapaus."
Tarkkaavaisena kuunteli Ildiko. "Sitä en ole koskaan kuullut", kuiskasi hän ylös katsahtaen sulholleen. "Miten se kävi?"