"Pari talvea sitten olivat vendiläiset rosvot — tsekeiksi nimitetään sitä tylppänenäistä laumaa — kuhisevan ylivoimaisina päivännoususta käsin karanneet Bojohemumiin, markomannien vuorten sulkemaan maahan. Vihollisia täyteen syöksähtäneen itäalueen miehet olivat vaimoineen ja lapsineen ja renkeineen ja piikoineen ja karjoineen ja kaluineen paenneet lujan murtohakkauksen salpaamalle metsävuorelle Albis-joen varrella. Pian saarsivat nuo epälukuisat vendit heidät sinne. Ryntäys alkoi. Kauan he pitivät puoliaan, nuo markomannit, sillä he olivat urhoollisia kuin karhut. Öisin, nuotiotulien helottavassa päivänpaisteessa savumerkkien oli määrä vuoren korkeimmalta kukkulalta viittoa likimpäin piirikuntain asemiehiä tulemaan avuksi. Mutta voi! Yhä harvemmin, yhä niukemmin suhahtelivat nuolet murtohakkiosta ja turvesuojuksista alas laaksoon. Eivätkä he kuitenkaan olleet millään torjuneet rosvoja sen tehokkaammin kuin juuri aina osuvilla, vihollista peloittavilla nuolillaan."
"Niin aina", vahvisti Wisigast. "Meistä muista kaikista ovat markomannit parhaita jousimiehiä. Sen taidon opetti heille Ullr, talven Wotan, mainio metsästäjä, joka ampuu kaarella ja nuolella."
"Nuolia ja jousia ei noilta jousentutuilta puuttunut, vaan vähitellen syntyi puutos jänteistä. Mukanatuodut katkesivat yhtä mittaa laukaistaessa, yksi toisensa perästä. Tsekit, jotka taukoamatta kiersivät murtohakkuuta — niinkuin sudet väijyvät lammastarhan ympärillä — mutta neljä kertaa verissä päin karkoitettuina, vain tarkalleen laskemansa matkan päässä, huomasivat nyt pian, että ahdistetut ampuivat tuskin ollenkaan enää, kiviä vain sinkoilivat ja oksia. Hurjasti ulvoen he juoksivat nyt uskaliaammin yhä ylemmä metsikön rinnettä. Silloin katkesi Garizoltakin, piirikreiviltä, jänne jousesta; huokaisten hän nakkasi hyödyttömän kaaren maahan. Mutta Milta, hänen nuori ja kaunis puolisonsa, joka seisoi ihan hänen takanaan ojentaen nuolia, antoi hänelle ennen pitkää jousen jälleen käteen; hän oli terävillä saksilla leikannut uhkeat vahvat hiuksensa poikki päälaelta asti, kiertänyt ne katkeamattomaksi nuoraksi ja solminnut sen jänteeksi tuohon marjakuusiseen kaareen. Kreivi kirkaisi ilosta, suuteli vaimoaan, sieppasi mieliaseen käteensä, tähtäsi, laukaisi ja lävisti vihollisten päälliköltä, joka jo oli kiipeämässä ylös, turkiskypärin ja pään. Äkkipäätä seurasivat kaikki naiset ja tytöt Milta-rouvan esimerkkiä, ja taas suhahtelivat kuolettavat, ohilentämättömät nuolet puolialastomain ryntääjäin sankkoihin parviin, jotka voitonvarmoina olivat hupsunrohkeasti uskaltautuneet jo aivan lähelle. Ne kaatuivat, mies miehen viereen, niinkuin rakeiden lyömät tähkät. Ruumiiden peittämänä olivat pian aikaa kaikilta neljältä kulmalta murtohakkiota ympäröivät metsänaukeamat, ja sadatellen riensivät kiireen vilkkaa pakenevat vuorenrinnettä alas. Tämäkin rynnäkkö oli torjuttu, ja ennenkuin hajaantuneet olivat kokoontuneet uuteen hyökkäykseen, kajahti päivänlaskun puolelta suurelta pyhältä Irmintieltä, joka kulkee Gabretan metsän poikki, markomannien häränsarvinen torvi! Kuningas Hariogais itse johti länsi- ja pohjoispiirin nostoväkeä apuun. Rosvot pakenivat itää kohti, kintereillään kuninkaan kostavat ratsumiehet. Mutta Miltan tukka ei ole ponnahduttanut yhtään nuolta sen koommin: puoliso irroitti sen kaaresta, suuteli sitä hellästi ja ripusti sen ihanana uhrina Friggan pyhäkköön. Se nainen, ne hiukset pelasti heidät kaikki."
"Sen teki nainen", virkkoi Ildiko hiljaa itsekseen, "tekivät naisen hiukset."
Hän otti armastaan kädestä ja puristi sitä.
Kuninkaanpojan kiihkomieli oli pitkän kertomuksen kestäessä lauhtunut, hän astui morsiamensa luota pois ja asettui paikalleen harppuunsa nojaten.
Yhdeksäs luku.
Nyt työntäytyi palvelijain ja kotiväen sankan tungoksen läpi esiin noin viisikymmenvuotias mies, aito hunni. Hän oli komeasti puettu, kultaa kuhisi hänen lyhyt, väriltään räikeän vihreä olkaviittansa; pyöreistä, kämmenen levyisistä, litteistä kultaisista kehristä ja neliskulmaisista laatoista muodostetut ketjut kiersivät hänen kaulaansa ja niskaansa kolmeen kertaan; lähes jokaisen kehrän keskeen oli upotettu kirkas kivi, joka kimalti ja säkenöi pikisoihtujen monivärisessä valaistuksessa. Hän tuli pöytärivien väliseen tyhjään paikkaan. Hänen liikkuessaan kalisivat ja kilisivät kehrät ja laatat — jokainen niistä riippui erikseen lyhyissä vitjoissa kohtisuoraan alaspäin — kuuluvasti ja keskenään epäsointuisasti, mikä näytti häntä itseään ja hänen hunnilaisia ystäviään miellyttävän tavattomasti, sillä hän tarkoitti aikaansaada kalinaa, ja hunnit tervehtivät häntä äänekkäin huudoin. Dzengisitz lähetti palvelijan viemään hänelle suuren kimpaleen tippuvaa sianihraa, jonka hän sormin otti edessään seisovasta ihanasta korinttilaisesta maljakosta, ja ruhtinas Dzenzil nousi paikaltaan Dagharin vierestä, meni vastatulleen luo, suudella maiskautti häntä kummallekin poskelle ja antoi hänen juoda omasta kilpikonnankuorisesta pikaristaan.
Tämä näin kunnioitettu pureskeli posket pullollaan, joi ahnein siemauksin ja kumarsi samalla Attilalle melkein maahan asti.
"Kas, Drulksal", nyökäytti tämä päätään sangen armollisesti, "kelpo laulajani! Tervetuloa! Mutta mitä näenkään: eipä vielä jokaista kultalaattaa armonosoitusteni ketjuissa ole kivi koristamassa."