"Jokaisesta voitostasi, oi suurherra, josta lauloin laulun, olet lahjoittanut minulle jalokiven."
"Hyvä! Ennen pitkää, toivon minä, panemme me molemmat täyteen vielä tyhjäksi jääneet — me molemmat: minä voitoillani, sinä lauluillasi. Mistä minä annoinkaan tuon kauniin smaragdin?"
"Laulustani Viminaciumin päivän kunniaksi."
"Entä tuon liekehtivän rubiinin?"
"Niin, liekkejä se merkitsee. Minä pyysin sen itselleni laulustani
Aquileian kukistumisen johdosta."
"Kas, hyvin valittu. Aquileia! Saavatpa aikoinaan koko kauan etsiä, ne roomalaiset muinaisuuden penkojat, ennenkuin löytävät sen paikan, missä tämä ylpeä keisarilinna päin ilmoja kohosi."
"Mutta nyt salli, oi herra, minun esittää sinulle uusi laulu, lähimmästä ensikeväisestä voittokulustasi, joka ulottuu päivännoususta hamaan laskuun, Pontuksesta Britannian saarille asti. Sallitko sen, herra?"
Attila nyökäytti päätään.
Kahdella polvenkorkuisella jakkaralla kantoi silloin kaksi orjaa hunnirunoilijalle ja -laulajalle hänen soittokojeensa. He laskivat ne hänen eteensä maahan, sill'aikaa kun hän asettui istumaan korkeammalle tuolille keskelle suojaa. Toinen pelivehje oli eräänlainen patarumpu, johon oli kiinnitetty joukko tiukuja ja kehänmuotoiseen ulkonevaan puureunaan sitäpaitsi pieniä lasi- ja vaskikuulia, jotka, kun hän lyhyellä puunuijalla, jota hän piti vasemmassa kädessään, löi rumpuaan, kalisten ja kilisten ja kolisten säestivät kumeaa rumpuääntä. Toinen kapine, hänen oikean kätensä tavoitettaviin sijoitettu, oli eräänlainen harppulauta, jonka lampaansuolikielistä hän sai iskemällä, mutta myös näpäyttämällä sopivalla kaksipiikkisellä vaskihaarukalla lähtemään kimeitä, hyvin korkeavireisiä ääniä.
Daghar ei ollut eläessään niin ällistynyt kuin nyt, kun hänen hunnilainen laulajaveljensä aloitti hirvittävän alkusoittonsa.