Kummastus pyrki vähitellen antamaan sijaa hilpeydelle, jota hän ei jaksanut hillitä, mutta ennen pitkää, sikäli kuin hän rupesi käsittämään laulun sisällystä, haihtui nuoresta kuninkaanpojasta hilpeys ja kummastus sen tiensä ja vihoissaan hän tapaili asevyötään, jossa hän kantoi lyhyttä miekkaansa. Hunni lauloi omalla kielellään, ei tavu- eikä loppusoinnuin, vaan toistamalla vain viimeisten tavuiden ääntiöt välittämättä kerakkeista säkeen lopussa. Loppusoinnuin käännettynä olisi laulu kuulunut osapuilleen tällaiselta:
Ylitse Isterin, Tonavan takaa
Kuolema ruttoa hengittää:
"Veikkoni musta, äl' enää makaa!
Lännen juhla on määrämme pää.
Oitis kanssani matkahan suon,
veljeni nälkä, sa laiha mies!
Myös sodan korppikotka, iäti nuori,
taas verikentille suuntaa ties!"
Katso, mik' ylhäällä äärellä taivon
kauhea kulkue kiirii päin:
jättejä, karmeita vallassa raivon,
ratsuja, siivillä kiidättäin!
Korppikotka on edellä muista,
silmät sen hehkuvat ahneuttaan.
Tummuu päivä sen kaarteluista,
siivet peittävät meren ja maan.
Kielet tuliset liekkejä valain
joskus sen kidasta leimahtaa:
— Takana yö —, mut paukkuen, palain
salamat suusta sen sinkoaa.
Pilvistä sitten maahan siirtyy
kulkue louhikäärmeinen;
tulta ja myrkkyä jälkihin piirtyy,
kauhua keskehen kansojen!
Ranuall' Alutan käyrää soittaa
torvea muuan villi mies:
Kauhistus maailman kukkuroittaa:
"Hunnit on tulossa!" soitto ties.
"Hunnit, soi maan sotajumala mulle!
Multa sen saatte te! Murhatkaa!"
— "Attila" — vastahan kaikuu —
"sulle kiitos! Sun tarvis ei odottaa."
Kaukason huipuilta Böömihin asti
kavionkapsetta, töminää.
Vuorilla, virroissa kauhistavasti
raivoten taistelu temmeltää.