"Lausuos, Attila, antaja saaliin,
teemmekö jälkeä kelpaavaa!
Miehet me hirtämm', morsiot maaliin
ratsujen jäljessä laahata saa.
Attila, Roomalle armoa ano
ethän sa! Sääli et Germaniaa!
Attila, kauhistus kansojen, sano,
teemmekö jälkeä kelpaavaa!"
Verisen ruoskan, mi ilmaa viiltää,
nostaa Attila huutaen:
"Pyrstötähti, kas, tuolla kiiltää!
Eespäin! Kutsuu se läntehen."
Kymmenes luku.
Hunnilainen Pindaros voi tuskin esittää lauluaan loppuun asti. Yhä ylpeämmin, yhä hurjemmin, yhä raivokkaammin rupesivat hänen hunnilaisten kuulijainsa rumat mulkosilmät kiilumaan. Monella kohtaa oli kuulunut mielisuosiota ilmaisevia epäselviä, eläimellisiä ääniä, ja loppupuolella jaksoi tuskin hallitsijan herättämä arkailukaan pidättää innostusta puhkeamasta ilmi. Mutta nyt, sittenkuin rumpu oli saanut viimeisen lyöntinsä ja harppulaudan viimeinen kirahdus oli häipynyt, nyt ratkesivat hunnit sellaiseen hihkuntaan ja ulvontaan kuin olisi kolmesataa paholaista helvetissä riemuinnut pääsaatanan voitosta. He ryntäsivät laulajan päälle, peittivät hänet maiskahtavilla muiskuilla, kohottivat hänet ilmaan — äsken hän oli vähältä likistyä hengettömäksi —, kantoivat hänet olkapäillään korokkeen porrasaskelmia ylös ja laskivat hänet maahan Attilan viereen.
Tämä oli jo aikoja ennen viitannut luokseen palvelijan, joka toi suuren pitkähkön arkun. Attila aukaisi nyt sen kannen. Ahneelta runoilijalta pääsi hämmästyksen huudahdus.
"Herra! Mikä loisto! Näin paljon jalokiviä. Voi tätä välkettä! En maan päällä luullut olevan näin paljon!"
"Käy kiinni! Laulusi oli kaunis, koska se oli tosi. Se lupaa täyden kourallisen voittoja. Ota siis sinäkin kourallinen näitä kiviä."
Laulajaa ei tarvinnut käskeä kahta kertaa, hän upotti kätensä arkkuun ja sadatteli, ettei kädessä ollut kymmentä sormea.
Melu ei alhaalla salissa ollut vielä vaimennut; raa'asti ja äänekkäästi ne, nuo mongolit, yhä menosivat.