Mutta yht'äkkiä kohosi kaiken tuon ulvonnan ja hoilotuksen läpi kaikuville toinen sointi. Edelliseen verraten se näytti olevan peräisin jostakin ihanain valonjumalain taivaanvaltakunnasta. Puhtaana, kirkkaana, kauniina ja kuitenkin terävänä, ikäänkuin voitokas miekansivallus. Sen lähetti suuttuneen käden täysi ote germaaniseen harppuun!
Tarkkaan ne taukosivat kuuntelemaan, hunnit. Heidän laulajansa säikähti, kompasteli, oli langeta Attilan olkapäälle. Melu mykistyi heti. Attila kumartui hieman eteenpäin, hän tunsi harpunsoittajan, hän sinkosi peloitta van silmäyksen häneen.
"Nyt, Khelkhal", kuiskasi hän tälle, joka aikaisemmin oli ollut mukana kantamassa Drulksalia tänne ylös ja nyt seuralaisineen nosti hänet pystyyn. "Nyt tulee loppu."
Ryhdikkäänä seisoi Daghar täydessä pituudessaan, solakkana, ylväänä, nuoruutta uhkuvana. Liekit leimusivat hänen harmaista silmistään Attilaa kohti, punainen hehku valahti hänen poskilleen. Nopealla kädenliikkeellä hän viskasi tummahkot kiharat otsaltaan. Vielä kerran hän vihoissaan pyyhälsi kilautti kolmikulmaisen, joutsenpäisen harppunsa kieliä. Hän astui askelen likemmä Attilaa kohti ja aloitti. Henkeään pidättäen kuuntelivat kaikki hunnit. Wisigast pani varoittaen sormen suulle, mutta nuorukainen ei nähnyt sitä. Mutta Ildikon sydän tykytti hurjasti odotuksesta, jopa pelosta, mutta myös sanomattomasta ylpeydestä tämän ihmeen uljaan kuninkaallisen harpunsoittajan takia, joka oli hänen omansa. "Hunnin esilaulun", aloitti hän kylmästi, "olemme me vieraat kuulleet. Meiltä ei kysytty, halusimmeko kuulla sitä, vaikka se kuulosti ihmissuden ulvonnalta. Nyt kuulkaa myös, te hunnit, kysymättä, germaanin jälkilaulu ja — vastaus. Mitä tuo vanha laudankalistaja tuossa lauloi, ei minusta ollut hunniretki, jota Attila on johtava vast'edes. Ei suinkaan: hän on sen jo tehnyt. Kuulkaa nyt, sittenkuin olette saaneet tietää Attilan lähdön, myös jatko, myös loppu, johon se suuri voittokulku päättyi. Miten viimeiset sanat kuului vatkaan:
"Pyrstötähti, kas, tuolla kiiltää!
Eespäin! Kutsuu se läntehen."
Ja nyt hän lauloi gootinkielellä — jota hunnit hyvin osasivat — tavusoinnuin, mikä loppusointuihin puettuna kuuluisi osapuilleen näin:
Marnen rannalla Gallian puolla kaks aseveikkoa seisoi niin. Toinen lausui: "Kai pakko on kuolla maailman hunnien ikeisiin?"
"Ei, ei, Aëtius", — nauroi toinen;
— tukka sen kultana kiharoi —
"yhdessä meillä on mahti moinen,
meit' että kenkään ei voittaa voi!
Joutuen panssarijoukkosi tuota
yhtenen rannalta Tiberin!
Urhoihin Thorismundin sa luota,
Rooman ja goottien aseihin!
Tulkohot hunnit; me kyllä vastaan
joukkion ottaa voimme sen.
Viel' ei kaatunut kunniastaan
voima Rooman ja goottien."