Daghar antoi harppunsa vaipua ja meni takaisin paikalleen. "Ne tottelevat hyvin", hän sanoi rauhallisesti.
"Senpätähden he ovat pystyneet valloittamaan maailman, laulaja. Ja pitävät sen, harpustasi, keihäästäsi ja vihastasi huolimatta", vastasi Attila, ei ilman ylhäisyyttä. Hän oli seissut, nyt hän laskihen istumaan jakkaralleen taas. "Mutta te hunnit", jatkoi hän hitaasti, "pitäkää kestioikeus kunniassa! Tahdotteko murhata harpunsoittajan sanan takia? Päälle päätteeksi toden sanan takia! Sillä eikö muka niin tapahtunut, että me tuona yönä väistyimme teltoistamme? Miksi väistyimme — sitä ei tuo vaaleaverinen poika tosiaankaan aavista. Sen tietää Puru ja hänen valiopoikansa Attila. Jänteen, joka ensimmäisen nuolen kaarelta lennättää, täytyy höltyä ennenkuin se, uudestaan jännitettynä, voi ponnahduttaa toisen, kuolettavan! Rangaista häntä menneestä tapahtumasta lausumansa sanan tähden —? Hyi! — Rangaista häntä siitä, että hän ennustaa jotakin tulevaisuudessa tapahtuvasta? Se näyttäisi siltä kuin pelkäisimme ennustuksen käyvän toteen. Hänen rangaistuksensa olkoon elää nähdäkseen, että hän on ennustanut väärin. Edellyttäen", jatkoi hän hetken päästä vielä pidättyvämmin, "että hän elää niin kauan, että näkee sen. Ja se — niin minä arvelen — on miltei epäiltävää. Hänen rohkeasti lausumastaan toivomuksesta minun ja minun valtakuntani tuhoutumisesta en häntä myöskään rankaise. Tiedänhän minä, että epälukuisat sadattuhannet toivovat sitä samaa. Olisiko minun surmattava heidät kaikki? Antaa heidän olla! Kuinka sanoikaan eräs roomalaisten keisari? — se lausuma on miellyttänyt minua enimmän kaikesta roomalaisviisaudesta, mitä olen kuullut —: 'vihatkoot vain, kunhan pelkäävät meitä'. Mutta kuitenkin…"
Tähän asti hän oli puhunut hillitysti, aivan rauhallisesti, mutta nyt alkoi hänen äänensä paisua yhä kovemmaksi ja kovemmaksi, kuin kaukainen, alati lähenevä ukkosen jylinä, kunnes hän lopulti karjuen huusi. — "Kun kiihkeä toivo ja himokas kosto ovat yöllisen salakähmäisyyden inhoittavassa vuoteessa siittäneet valapattouden ja murhahankkeen kaksoset, silloin! —" Tässä hän karkasi seisoalleen ja astui korokkeen rintanojan ääreen, ruhtinas Dzenzil tuli hänen rinnalleen.
"Kaksikymmentä päivää sitten — ruokorantaisella Tonavan saarella — kaukana leimahtelivat yössä kalevantulet —, silloin kuiskutteli kaksi palvelijoistani keskenään. Vain vanhan salavan he luulivat kuulevan heidän supatuksensa. Mutta salava oli ontto ja salavan sisässä minä, Attila, teidän herranne, te kurjat koirat. Mutta sinä, uhkea morsian, älä ole pahoilla mielin: vielä tänä yönä saat sinä sittenkin viettää hääsi — sill'aikaa kun nuorukaisesi kiemurtelee ristillä, tulee sinusta Attilan vaimo. Hunnit, ottakaa kiinni heidät kaikki!"
Niin salamannopeasti oli käsky pantu täytäntöön, että yllätetyt huomasivat, että pienimmätkin seikat oli sitä varten tarkoin valmistettu. Vastarinta oli mahdotonta. Jokainen noista kahdeksasta seuralaisesta, jotka oli sijoitettu kauas isännistään ja myös melkoisen matkan päähän toisistaan, joutui kokonaan hunniparven keskeen.
Neljä hunnia heittäytyi vanhan kuninkaan kimppuun, Dzengisitz, Tsendrul ja neljä muuta miestä Dagharin. Mutta kuitenkin onnistui tämän epätoivoissaan kiskaista tuokioksi oikea kätensä vapaaksi moninkertaisen otteen puristuksesta. Samassa hän salamannopeasti tempaisi lyhyen miekkansa kannikkeesta ja sinkosi sen kaikella voimallaan Attilaa kohti, joka rintanojan yli kumartui häntä katsomaan. Heitto oli hyvin tähdätty: terävä kärki olisi ehdottomasti osunut keskelle kasvoja. Mutta kiljaisten nähdessään kalvan välähtävän Dagharin kädessä hypähti ruhtinas Dzenzil herransa eteen suojelemaan häntä ruumiillaan. Miekka lävisti hänen kurkkunsa, sanaakaan päästämättä hän kaatui ja heitti henkensä.
Jo oli Dagharin oikea käsi taas kuuden kouran puristuksessa. Hän näki Wisigastin maahan viskattuna — Khelkhal painoi polvellaan hänen rintaansa —, näki urhoollisten seuralaistensa, monen haavoitettuna, voitettuna kaatuvan, näki Ildikon, käsivarret leveiden kultaisten kahleiden kytkeminä — silloin hän voihkasi ääneen.
"Odota, nulkki", huusi Attila, pyyhkien kädellään ruhtinaan verta, jota oli pirskahtanut hänen kasvoilleen, "tämän veren saat sinä erikoisesti maksaa. Vanhus vain ristiinnaulitaan, mutta poika — hänet seivästetään — minun makuuhuoneeni takana! — Saat, kaunis morsian, kuulla hänen huutavan, samalla kun sinusta tulee minun vaimoni."
Neito oli ääneti. Mutta hänen laajaksi avautuneista, jäykästi Attilaan luoduista silmistään tapasi tätä katse: tuo kuvatus hätkähti, lysähti kokoon, hänen täytyi sulkea silmänsä, jääkylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitänsä pitkin. — Hän viittasi rajusti kädellään, osaamatta virkkaa yhtään sanaa. Vangit vietiin pois.