"Olinko nyt oikeassa, herra?" huudahti kolmas kiihkeästi. Ääni oli nuorekas. "Eikö kaikki käynyt niinkuin minä jo etukäteen sanoin?"
Puhuteltu ei vastannut mitään. Oli hämärä — hänen piirteitään ei voinut erottaa. Vartalo oli vanttera, lyhyt, ei jalomuotoinen.
"Pane nimet tarkoin muistiisi, Khelkhal", käski puhuteltu toista seuralaistaan, sen asemesta että olisi vastannut kysyjälle. "Minä en niitä unohda. Wisand — Rothari — Vangio — kolme sklabenilaiskoiraa. Kutsu heidät suurimpaan juhlaamme, Dzrivilin, ratsunjumalattaremme kolmipäiväiseen. Se ei herätä huomiota, se on tapa. He ja koko heidän seuransa ja sukunsa, heidät kaikki minun täytyy saada!"
"Herra, olet siis tyytyväinen? Anna siis minulle sovittu palkkani", tiukkasi pyytäjä. "Arveletko, että minun oli helppo pettää uskollisuuteni ja nuori jalomielinen herrani, minun, hänen oman kilvenkantajansa? Vain himo, raivoisa, toivoton — jollet sinä auta — jonka tuon tytön sanomattomat, sydäntäpolttavat sulot ovat herättäneet, saattoi minut… Et usko, herra, miten kaunis hän on? Miten solakka, miten täyteläinen kuitenkin, miten valkea —"
"Solakka! — Ja kuitenkin täyteläinen? — Ja valkea? Minä saan sen kaiken nähdä."
"Milloin?"
"Hänen hääpäivänään, tietenkin. En minä silloin ole poissa."
"Kiiruhda! Olethan kuullut, Ellak on jo — minulla on kiire!
Milloin — milloin sinä annat hänet minulle?"
"Niin pian kuin olen täysin varma sinun uskollisuudestasi, sinun vaitiolostasi. Sanopa itse: lähimmän herrasi olet pettänyt minulle, jota et juuri rakasta, vain pelkäät. Minkä keinon valitsen sinua vastaan, ettet minuakin pettäisi?"
"Minkäkö keinon? Minkä vain haluat. Kaikista pätevimmän, kaikista varmimman, mikä päähäsi pistää."