"Varmimman?" toisti puhuteltu aprikoiden, samalla kuin hän hitaasti pisti kätensä vaippansa alle. "Hyvä! Kuten itse neuvoit." Hän veti äkkiä esiin pitkän käyrän veitsen ja työnsi sen mitään aavistamattoman miehen vatsaan niin rajusti, että kärki tunki kylkiluiden välistä näkyviin.
Sanatonna kaatui mies selälleen.
"Anna hänen maata siinä, Khelkhal. Korpit kyllä löytävät hänet. Tule."
"Herra, anna minun yksin uida lähimmälle luodolle, jossa veneemme on piilossa. Minä soudan tänne sinut hakemaan. Johan sinä uit tänne tullessamme melkein puolen virtaa. Tulee liikaa."
"Vait. Mies, joka joka yö turmelee yhden germaanilaisnaisen, jaksaa kaiketi kahdesti samana yönä uida pikkuisen Tonavaa. — Uinti ja kuuntelu ovat kannattaneet. En kaada vain koko tuota vesakkoa, vanhaa ja nuorta, yhdellä tempauksella: myös nuo kaksi ylpeää tammea gepidin ja amalin. Heidän täytyy vannoa samaa uskollisuutta minun pojilleni kuin minulle itselleni. Lähtekäämme, Khelkhal! Kylmä kylpy tuntuu jo edeltäkäsin hyvältä. Tule, ylpeä Tonava, näihin käsivarsiin!" —
Toinen luku.
Ruugienmaa, kuningas Wisigastin alue, ulottui Tonavan oikealta rannalta länteen päin niihin harjuihin asti, joilta Krems- ja Kamp-joet saavat alkunsa.
Runsaan päivän ratsastusmatkan päässä Tonavasta sijaitsi loivalla kummulla lukuisain sivurakennusten keskessä kuninkaan upea kartano.
Rinteellä kasvoi tammia ja pyökkejä, joita oli tarpeeksi harvennettu, jotta kuninkaan talosta jäi vapaa näköala pohjoiseen päin laaksoon; siellä alhaalla kiemurteli rehevän niittymaan halki leveä, kaunisaaltoinen puro — sitä saattoi nimittää vaikka pieneksi joeksi — kunnaan ympäri etelästä luoteeseen.
Puron varrella vilisi kesäpäivän kirkkaassa aamuvalaistuksessa eloisaa, rattoisaa elämää: vihreällä rannalla hääräsi parvi nuoria tyttöjä huuhtomassa monenlaisia villaisia ja liinaisia vaatteita nopeajuoksuisessa, kirkkaassa vaaleanvihreässä vedessä.