"Murhaajan!" viskasi Khelkhal siihen väliin, luoden vihaisen katseen
Ildikoon.
"Ei, hätävarjelijan, joka oli totisessa hädässä, perin pohjin oikeassa! Sen jälkeen kun meidän jumalamme Ildikon totuuttarakastavan suun kautta ovat puhaltaneet hajalle hurjaan pakoon monet tuhannet teikäläiset — sinä, urhoollinen Khelkhal, ja ne harvat, jotka vielä seisovat takanasi, te ette pystyisi meitä torjumaan, jos me tahtoisimme karata teidän päällenne — kohta on jalkaväkenä täällä, kahdeksan täyttä tuhatta! — ja syöstä hallitsijanne ylvään hautapatsaan kumoon."
"Uskallapa, koetapa!" uhkasi Khelkhal synkästi, epätoivoisesti. "Me peitämme joka tuuman siitä ruumiillamme."
"Olkoon se kaukana meistä! Minä kunnioitan teidän uskollisuuttanne, kunnioitan myös vainajaa. Emme etsi kostoa, vaan vapautta."
Hän toisti nämä sanat gootin kielellä.
"Vapautta! Vapautta!" huusivat riemuiten hänen takanaan soturit.
"Sentähden kuule ehdotukseni. Mieletön oli vaatimuksesi, jonka näiden neuvottelujen alussa teit — että minun tulisi luovuttaa sinulle kuningas Wisigast, Ildiko ja Daghar ja palkkioksi saisin vapaasti lähteä tieheni. Luovuttaa ne, joiden pelastamiseksi olen pannut alttiiksi oman ja ratsumiesten! hengen! Sillä kannalla eivät enää ole asiat meidän kesken. Nouda vapautetut asein, jos mielesi tekee saada heidät jälleen haltuusi."
Khelkhal voihki. Hän heitti aran silmäyksen epäröiviin hunneihinsa.
"Päinvastoin hyväksy, mitä minä — puhtaasta kiitoksesta vainajaa kohtaan! — sinulle tarjoan. Me emme hyökkää teidän kimppuunne, me lähdemme rauhassa. Mutta kaikkien leirissä olevain germaanien, naisten samoinkuin miesten, jotka tahtovat, tulee saada seurata meitä kotiinsa. Te hunnit jääkää — meidän ahdistamattamme — ja surkaa herraanne, surkaa valtakuntanne kukistumista. Mutta Attilan monille sadoille pojille viekää tämä tervehdys:
"Valamer, amalungi, ja Ardarik, Wotanin jälkeläinen, ja Wisigast, ruugi, ja Dagomuth, skiiri, ja Fara, herulien kuningas, ja Hildiwalt, turkilingi, ja Helmikis, longobardi, ja Hariogais, markomannien kuningas, ja Sido, kvaadien kuningas, ja Gerwalt ja Hortari, alemannit, ja Irnfried, tyyrinkiläinen, ja Arpo, khatti, ja Markomer ja Sunno, rannikkofrankit — kaikkien näiden kansain kuninkaat tahi kreivit, me olemme päättäneet, yhtyneet ja vannoneet, ettemme enää hunnien iestä kanna."