"Me", vastasi Khelkhal uhkaavasti, "pakotamme teidät kuin karanneet orjat kuuliaisuuteen jälleen tahi kaadumme!"
"Niinpä kaadut sitten, vanhus, sinä ja kaikki Attilan pojat. Jumalat antakoot teistä ja meistä verisen tuomionsa surmaansuistavassa kansaintaistelussa. He ratkaiskoot, kenelle maailma on kuuluva: Attilan pojilleko vai Asgardhin pojille! Ja määrätkäämme nyt kansamme vanhaa sankaritapaa seuraten sen suuren ottelun aika ja paikka. Neljään kuukauteen te voitte, me voimme koota kaikki kansamme. Pannoniassa juoksee kaunis joki — Netadiksi sitä sanotaan — leveiden kenttäin halki; komea taistelutanner. Sinne kutsun minä sinut ja kaikki Attilan pojat ja kaikkien hunnien sotavoimat taisteluun. Päteekö?"
"Pätee!" vastasi Khelkhal lujasti, oikaisten vartalonsa suoraksi.
Hän viittasi hunneilleen. Nämä lähettivät airuita kaikille leirin kujille ilmoittaen germaaneille, että he saavat valita, jäävätkö vai lähtevätkö Ardarikin kanssa pois. Kuninkaaseen kääntyen hän aloitti jälleen: "Lähtekää pois tästä pyhästä paikasta, tämän suuren vainajan tyköä, jota teidän läsnäolonne häpäisee."
"Me menemme!" huudahti Daghar. "Mutta näkemiin neljäksi kuukaudeksi! Silloin Netadin laineet vierivät verisinä. Silloin palatkaa takaisin päivännousumaiden aroille, mistä tulittekin. Silloin luhistuu hunnien valtius, silloin tulee maailma vapaaksi!"
"Vapaus, vapaus!" kajahti kaukaa leirikujilta, joissa Khelkhalin sanomaa kuulutettiin.
Silloin astui Ildiko isänsä ja rakastettunsa viereen, kohotti, kasvoissaan vieno puna, kauniin päänsä heidän puoleensa ja kuiskasi heille jotakin.
Molemmat nyökäyttivät päätään myöntävästi ja kuningas Wisigast aloitti: "Khelkhal, paitsi germaaneja, jotka tahtovat seurata meitä elämään, vaadimme sinulta vielä yhden kuolleen: Ellakin. Hän kaatui lapseni puolesta, kaatui hunnin puukosta. Hänen ruumistaan älköön teidän kostonne häväiskö. Me viemme hänet muassamme…"
"Ja me kasaamme", puuttui Daghar puheeseen, "hänelle, amalunginvesalle, hautakummun vanhan goottilaistavan mukaan."
Khelkhal nyökäytti päätään myönnytykseksi. "Ei hän eläessään kuulunut meihin", hän virkkoi jurosti, "älköön kuoltuaankaan kuuluko meille. Ottakaa hänet, se epäröijä."