Hahmo ilmaisihen vasta kun neidon selkäpuolelta lankesi varjo kirkkaaseen puroon.
Hän tunsi — tai arvasi —, kuka yllättäjä oli.
"Sinä!" impi virkkoi nopeaan kääntyen. Ja hänen poskensa hehkuivat.
"Niin surullisena?" tutkisteli kaunis, solakka nuorukainen — hän oli kasvultaan vain sormenleveyttä mittavampi kuin kuninkaantytär. Hän kumartautui, kietoen oikean käsivartensa metsästyskeihäänsä varren ympärille. "Mitä tähyät niin tarkoin?… No, näenhän minäkin sen. Tuolla riippuu kukka kiveen juuttuneena — ja kaukana alempana ajelehtii muratti kamppaillen. Niin, tiedätkö, neito, miksi? Kummallakaan köynnöksellä ei ole tahtoa! Täytyy ottaa vastaan, mitä väkivalta pakottaa! Mutta sydämet, ihmiset, ovat vapaat. Minä autan sitä, tuota juuttunutta kukkaa. — Katsos vain — ei tarvitsekaan! Se auttoi itse itseänsä! Siellä se vapautuneena nyt uiskentelee iloisesti tiehensä. Ja tuolla raidanjuuren luona — näetkö? — tapaavat kukka ja muratti toisensa jälleen. Yhtyneinä ne menevät menojaan!"
"Frigga on ne vienyt jälleen yhteen", lausui ruhtinatar hurskaan kiitollisena, ja hänen jalot kasvonsa selkenivät.
"Mutta sinä —", hän kääntyi hänestä poispäin tehdessään tämän kysymyksen, — "mitä sinä täältä taas etsit?"
"Jospa minä nyt sanoisin: ennustusta — niinkuin sinä?" — Mutta nauroi samalla, niin että hohtavan valkoiset hampaat kiilsivät hänen punaisten, terveiden huuliensa välistä. "Älähän nyt toki alati katsele vain tuota kuivaa sammalta, jonka päällä seisot niin itsepintaisesti! Ihmettele sitä, milloin erosin taas."
Ja samalla hän pyyhkäisi tuuheat tummanvaaleat kiharansa, jotka valuivat otsalta samanvärisiin kulmakarvoihin ja silmille asti, kädenliikkeellä ylemmä. Matalan kapealierisen, ruskeasta huovasta tehdyn metsästäjähatun, jota hopeahaikaran valkoinen untuva koristi, oli oksa pyyhkäissyt päästäjä nyt se riippui leveästä nahkahihnasta hänen niskassaan. Aivan puolikaarimaiset kulmakarvat likenivät nenänjuuressa melkein kiinni toisiinsa, mikä antoi hänelle veitikkamaisen, kauniisti aistillisen ja rattoisan ulkonäön. Onnellinen hymy leikitteli hienopiirteisen, hieman ylimielisen suun ympärillä, jota vaaleanruskeat parranhaituvat reunustivat. Hän oli sangen kaunis, tuo nuori metsästäjä, eikä Ildiko, noudatettuaan hänen pyyntöään ja luotuaan silmänsä häneen, voinut kääntää katsettaan pois hänen kasvoistaan.
"Ennustusta?" hän kysyi epäillen.
"Ei. Valhettelisin, jos niin sanoisin! En minä mitään ennustusta enää tarvitse! Kuninkaantytär, minä etsin — sinua!"