"Mutta sen minä olen sinulta kieltänyt!" hän kohotti uhaten oikean kätensä etusormea. "Sinun ei enää ollut lupa tulla minua yllättämään tänne kaivolle — kuin mitäkin metsäkaurista."
"Eipä olisi paha", nuorukainen vastasi nauraen ja parranhaiveniaan sivellen, "jos kauris voisi kieltää metsästäjää yllättämästä itseään veden partaalla. Oi Ildiko, älä vastustele enää! Ei se sinua auta yhtään! Frigga, suosijattaresi, tahtoo sitä ja mielevä Freija! Ja minä! Ja sinä itse — haluat myös!" Hän tarttui neidon käteen.
Salamannopeasti hän vetäisi kätensä irti. — "Kuninkaanpoika, sinä et saa koskea minuun, ennenkuin —"
"Ennenkuin isäsi Wisigast on sinut antanut minulle. No hyvä: hän on antanut sinut minulle."
"Daghar!" — Hän punastui korviaan myöten. "Sellaisesta ei lasketa leikkiä."
"Ei. Sillä se on pyhää", virkkoi nuorukainen jalon totisena, mikä sopi hänelle vielä paremmin kuin leikinlasku. "Erosin isästäsi vast'ikään — metsän edustalla; hän meni suoraa päätä kartanoon. Minua veti aavistus."
"Hän on siis jo palannut suurelta metsästysretkeltä?"
"Metsästysretkeltä? — suurelta metsästysretkeltä?" toisti Daghar vakavana. Hän kouraisi lujempaan keihään vartta ja vasemmalla kädellään vetäisi yltään tummanruskeasta hirventaljasta tehdyn, polviin asti ulottuvan ihokkaan, joka oli hänen koko pukunsa. "Suuri metsästysretki on vasta sovittu tehtäväksi, ei tehty. — Niin, ei edes alulla! — Sisukas, pystyharjaksinen, veristäväsilmäinen metsäkarju ei vielä ole saarroksissa. Moni metsämies, luulen ma, tupertuu kiukkuisten torahampaiden kuolettavasta puremasta ennenkuin se hirviö on heittänyt henkensä."
"Daghar!" Neito vapisi. Syvä kuin kuilu oli tämän huudahduksen tulkitsema tunne.
"Minä — minä arvasin, mitä isäsi hautoi mielessään. Sanoin sen hänelle vasten kasvoja. Pyysin päästä mukaan, kun hän lähti ratsastaen — Tonavalle päin. Siellä tapasimme — toisia metsästäjiä. Mutta he eivät lähteneet mukaan — eivät tahdo, eivät voi. — Paluumatkalla kosin häneltä sinua, niinkuin kauan sitten olin päättänyt ja mihin sokea isäni oli antanut suostumuksensa. Harmaa sankari vastasi: 'Niin, mutta vasta sitten, kun…' Hän vaikeni. 'Kansamme jäsen ja kuninkaanpoika, joka ei sitä arvaa', hän jatkoi, — 'ei ansaitsisi —'. 'Koko Germaanian maan ihaninta neitoa', huudahdin minä. Ja hiljaa, — sillä se on salaisuus, josta ei saa hiiskahtaakaan! — minä kuiskasin hänen korvaansa sen ehdon, jota hän tarkoitti. Vain kolme sanaa! Ilostuneena hän katsoi minua silmiin ja paiskasi kättä. 'Ei ennen, isä!' huudahdin. 'Eihän ennen yksikään morsian ole turvassa eikä aviovaimokaan'."