"Voi Daghar, mikä uhkayritys! Se on suunnaton". — Ja kauhuissaan hän sulki silmänsä.
"Niin on, suunnattoman suuri! Ja joka sen toteuttaa, saavuttaa korkeimman kunnian — maailman kiitoksen! Ja sama päivä, Ildiko, joka vapauttaa kaikki germaanilaiskansat, on oleva… Kuule! Ratsu hirnahti! Syvällä metsässä! Toinenkinko metsästäjä, joka aikoo lähteellä valkoisen metsäkauriin yllättää?"
Hän kääntyi sukkelaan ja kohotti hiljaa keihästään.
Viides luku.
Pohjoisesta päin, missä "maantie" metsän loputtua kierteli, oli tuo ääni kuulunut. Siinä paikassa, missä pensaita alkoi olla niin tiheässä, että hevonen vain vaivoin pääsi työntymään eteenpäin, pysähtyi ratsastaja ja hyppäsi maahan ratsunsa, erinomaisen mustan oriin selästä. Hän nakkasi ohjakset eläimen kaulaan ja kohotti oikean kämmenensä ihan sen sierainten eteen; ori hirnahti taas, nyökäytti päätään ja nuoli herransa kättä.
Tämä rupesi astelemaan lähteellä olevaa paria kohti.
Hän lienee ollut kymmenkunta vuotta vanhempi Dagharia; oli tuntuvasti pienempi, tukevampi. Kallisarvoinen byzantilainen kypärä peitti hänen mustaa tukkaansa, joka riippui olkapäillä ja kaulalla pitkissä suortuvissa, kiharattomana ja jäykkänä. Tumman porfyyrin värinen vaippa, kreikkalaista tekoa ja kaikkein hienointa kangasta, aistikkaasti, ei ylellisen runsaasti kullalla kirjaeltu, verhosi koko hahmon, joka ei ollut epäjalo, mutta näytti ikäänkuin liian lyhyeksi osuneelta.
Hänen astuntansa oli hidasta, samalla juhlallista, hänen nyt päästyään jaloin maahan.
"Taas hän!" kuiskasi tyttö, levottomana, mutta ei harmistuneena.
Ja kuninkaanpojankin katse mittaili tulokasta tosin vakavasti, mutta vihamielisyydettä.