Tulija taivutti neidolle päätään kunnioittavasti; niin ylhäinen, niin ylpeä ja pidättyväinen ja kuitenkin samalla niin syvästi kunnioittava oli tämä tervehdys — immen täytyi, puoliksi vastahakoisesti, vastata siihen kevyesti kumartaen — vain niin kevyesti kuin vienosta tuulenhenkäyksestä taipuu solakka lilja.
"Anteeksi, jalo ruhtinatar", hän sanoi ruugin-gootinkielellä, hänen äänensä oli pehmeä ja soinnukas, mutta ikäänkuin murheen tummentama, — "että näyttää siltä kuin tulisin tänne teitä etsimään. Toinen on jo, näemmä, ennen minua teidät löytänyt. Tervehdin teitä, skiirien urhoollinen, soitontaitava kuninkaanpoika."
Hän lausui viimeiset sanat puhtaalla skiirin murteella, joka kyllä oli gootin kieltä, mutta erosi kuitenkin ruugin kielestä osapuilleen yhtä paljon kuin Lechin alemannien murre Sveitsin murteesta.
Daghar ojensi hänelle oikean kätensä, johon muukalainen tarttui vasemmalla, ja pudisti sitä.
"Todella — näyttää siltä kuin etsisin teitä täältä, Ildiko-neito. Tekemäni lupaus tuo minut tämän metsäkaivon luo. Kun minä viimeksi käydessäni sain saattaa teitä ja tyttöjänne tänne lähdeuhria uhraamaan ja kun te niin hartaasti, hiljaa kuiskaten, täällä rukoilitte, silloin päätin minäkin uskoa tämän metsälähteen jumalattarelle rakkaimman toiveeni."
"Te — Friggalle?" huudahti Ildiko tylyllä äänellä. Kopeasti hän nyrpisti huuliaan. "Mitä on hunnilla tekemistä Friggan, tuon valkean onnen emännän kanssa?"
Tuskallisesti, katkeran tuskallisesti värähtivät morkatun kasvot.
Harvinaiset nähdä olivat nämä kasvot, ikäänkuin yhteenliitetyt kahdesta eri osasta, jotka eivät kuuluneet eivätkä tahtoneet sopia yhteen.
Otsa oli matala, taaksepäin kallistuva, aito mongolilainen, karheiden hiuksien ympäröimä, mutta kulmakarvat olivat jalosti kulkevat, pitkäkaarteiset; niiden alla, liian syvissä kuopissa ja ulkonevain poskipäiden yläpuolella, pitkäin syvänmustain silmäripsien varjostamina kaksi ihmeen ihanaa silmää, tummanruskeaa, verhottua, syvästi raskasmielistä, kaihomielistä; liian lyhyt, hiukan litteä, mutta ei kuitenkaan hunnilaiseksi muodostunut nenä; hieno, ei lainkaan hunnilainen suu, sangen ilmeikäs, mutta ainoastaan tuskaista ilmettä täynnä, joka naurun taitamatonna vain harvoin hymyili ja silloinkin surullisesti; pehmeä leuka, melkeinpä, ollakseen miehen, liian pehmeä, jonka parrankasvu oli huono. Eivätkä kuitenkaan, vaikka olivat vastakohtia täynnänsä, nämä kasvot lainkaan olleet rumat — miellyttävät ne olivat katsella. Sillä hieno sielu elävöitti näitä henkevöityjä juonteita ja mieleensattuva piirre syvää, elämänsynkkää murhetta. — — Tämän vienon raskasmielisyyden vaiteliasta lumoa ei ylväs neitokaan voinut nyt kokonaan välttää, kun tulijan katse täynnä äänetöntä moitetta kohtasi hänen silmänsä: hän katui tylyä äänensävyään jo ennen kuin vieras alkoi pehmeällä, hiljaisella ja sointuvalla äänellä puhua.
"Minä pidän kunniassa valtakuntamme kaikkien kansain jumalia, samoinkuin pyrin oppimaan niiden kieliä. Ja te unohdatte, korkeasti jalo kuninkaantytär —! Tosin Te polveudutte — sen näkee, vaikk'ei tuntisikaan sukujuurenne vanhaa tarinaa — tuosta vaaleasta, valkeasta auvon vaimosta." — Hän pysähtyi — sulki tummat silmänsä, jotka olivat rohjenneet katsahtaa liian kaihoisan ihailevasti. — "Mutta minunkin suonissani virtaa toiseksi puoleksi germaanista — goottilaista! — verta: äitiparkani kuului amalungien heimoon. Niinpä minullakin on jotakin oikeutta vaaleaan jumalattareen. Olen luvannut, taivuttaakseni hänet suopeaksi toiveelleni, ainoalle toiveelleni! — uhrata hänelle sormuksen; se oli koristava lähteen kiveyksen keskipaatta — tätä —…"