Hän otti miekankannikkeen vyötaskusta leveän sormuksen; pyökkien latvain välitse tunkihen auringonsäde ja osui kehään taiteikkaasti kiinnitettyyn jalokiveen; silloin tulvahti siitä kaikin sateenkaaren värein sellainen sädevälke, että Ildiko häikäistyen sulki pitkät ripsensä ja Dagharinkin metsästäjänsilmä rävähti.
"Miten ihana kivi!" hän huudahti. "Se on timantti! Mutta niin suuri, niin sädehtivä…"
"Byzantionin keisarin viime verotuksesta." "Mutta", hän jatkoi, pitkään katsoen kihlautuneita, — "huomaan tulleeni toiveineni ja lupauksineni liian myöhään." — "Samantekevä!" hän virkkoi vilkkaammin. "En peruuta, mitä kerran aioin vaalealle jumalattarelle antaa. Ei hänen pyhäkköänsä ole sormus koristava — minulla ei elämässäni ole mitään toivottavaa enää! — mutta, valkea vaimo, ota kuitenkin omasi ja huuhdo se menemään kaiken tietä! Älköön kenkään sitä löytäkö! Älköönkä kukaan aavistako, mitä lupaussormus tahtoi."
Hän viskasi sormuksen kauas lähteeseen.
"Mitä teettekään?" huusi Daghar.
"Vahinko! Se oli aarre", virkkoi Ildiko.
"Niin, neito, aarre: toivekin! — Jääkää hyvästi! — Käännyn heti takaisin. En enää etsi kuningas Wisigastin kartanoa."
Hän tervehti molempia surullisesti, nyökäyttäen kevyesti päätään, kääntyi, nousi oriinsa selkään — ratsu polvistui hänen eteensä ja sitten nousi hirnahtaen.
Tuota pikaa olivat ratsu ja mies hävinneet metsään.
Daghar, keihääseensä nojaten, katseli mietteissään hänen jälkeensä.