Tämä ratsumies, komea soturi, vartaloltaan ja kasvonjuonteiltaan germaanilainen, näytti pitävän koko matkueen ylintä johtoa; usein hän pysäytti juoksijan, otti vastaan tietoja etujoukolta — myös airuilta, joita välisti riensi pohjoisesta — ja antoi lyhyitä käskyjä ja vastauksia.
"No seisahdu toki, Ediko! Yksi sana! Vain yhden ainoan sanan ajaksi!" huusi kantotuolissaistuja latinaksi.
Mutta ratsumies nelisti mykkänä ohitse.
Hitaasti ja raskaasti vyöryivät vaunut jokseenkin jyrkkää mäkeä ylös.
Etumaisia valjakkoja melkoista ennemmin oli sen laelle pysähtynyt pari ratsastajaa, jotka olivat loistavissa byzantilaisissa puvuissa; he erkanivat toistensa seurasta tuskin koskaan koko pitkän matkan kestäessä.
He olivat tuolla ylhäällä, josta aukeni laaja näköala, odotellessaan kuormaston tuloa laskeutuneet hevosenselästä ja juttelivat nyt kävellen edestakaisin.
"Miten surullinen autius", huokasi vanhempi ja ilmeisesti ylhäisempi, noin kuusikymmenvuotias mies; kapea seppele hopeanvalkoista tukkaa näkyi pyöreän huopaisen matkahatun alapuolelta, tehden jalojen kasvojen vaikutuksen vielä arvokkaammaksi. "Niin pitkälti kuin silmä kantaa", — hän ojensi käsivartensa runsaasti kullalla kirjaillun vaippansa alta, — "ei ainoatakaan ihmisasuntoa! Ei missään, ei äärimmäisessä etäisyydessäkään kaupungin torneja tai muureja. Mutta ei edes yhdenkään asumuksen kattoa tai savua. Ei ainoatakaan kylää! Ei talonpoikaistaloa! Ei paimenmajaa! Niin, ei puuta, tuskin pensasta! Ei muuta kuin aroa, nummea, autiutta, rämeitä! Mikä erämaa, tämä hunnien valtakunta!"
"Niinpä kyllä, Patricius", vastasi toinen, hillityn vihan valloissa älykästä päätään tuskallisesti nyökäyttäen, "koska he ovat sen erämaaksi tehneet. Tämä maa oli rikas ja kylläkin kukoistava vielä muutama vuosikymmen sitten. Kauniita kaupunkeja, ystävällisiä huviloita, niiden ympärillä hyvinhoidettuja puutarhoja, täynnänsä kaikenlajisia hedelmiä, viiniköynnösviljelmiä, joissa ihanat sinisenmustat rypäleet upeilivat — sillä tämä maaperä kasvattaa tulisen kasvun ja Probuksen ajoista pitäen ovat roomalaiset viininviljelijät täällä pusertaneet rypäleitä —, leveitä vainioita, joissa aaltoili kultainen vehnä. Kaikki tämä oli roomalaista maata, suuren goottilaisen yhteiskansan heimojen, itägoottien, gepidien, ruugien, skiirien asumaa, oivallisesti turvattuna muilta barbaareilta, oivallisesti heidän ahkerain käsiensä viljelemää. Sillä parempia maanviljelijöitä kuin germaanit — jos tahtovat tai jos heidän täytyy! — en matkoillani ole missään tavannut. Kaupunkeihin he eivät asetu; sisältä muuratuiksi pyydyshaudoiksi sanoi niitä kerran muudan alemanni — joissa menettää ilman, vapauden ja liikunnan. Mutta peltoviljelys vaurastuu, missä vain vapaa talonpoika, joka tietää kääntävänsä kamaraa omaksi, uskollisen vaimonsa ja epälukuisain vaaleapäisten lapsiensa hyväksi, saa tunkea tieltään laiskat orjat ja siirtolaiset, jotka tekevät työtä ainoastaan huiskiva ruoska niskassaan — vihatulle herralle; se on: niin vähän kuin suinkin, niin huonosti kuin suinkin. Kaksikymmentä vuotta sitten matkustin samaa tietä keisarinna Pulcherian lähettiläänä itägoottien kuninkaan luo. Silloin näytti tämä maa toiselta! — Mutta senjälkeen tulivat hunnit!"
"Mutta — nuo hunnit — mitä varten he hävittävät sen, mikä nyt kuitenkin on joutunut heidän omakseen? Kuka tietää", — huokasi Patricius, — "vaikka ainiaaksi! Miksi he tuhoavat kaiken?"
"Siksi, Maximinus, että heidän täytyy! Oletko sattunut näkemään kulkuheinäsirkkain laskeutuvan kukoistavan hymyilevään maahan ja katsellut, miltä se näyttää jälkeenpäin?"