"Kammottava kansa!"
"Ja näitä hirviöitä ovat Byzantionin ja Ravennan keisarit kiskoneet tännepäin, hyvitelleet, mairitelleet, tehneet heidät naapureiksi! Yhä enemmän on heille luovutettu valtionmaata — varhemmin aivan vapaaehtoisestikin! Mitä varten? Yksinomaan, jotta heidän avullaan germaanit tungettaisiin taammaksi. — Sehän on samaa kuin kutsua lampaiden luo susilauma, jotta kotka pysytettäisiin loitompana."
Toinen luku.
"Minusta on yhä edelleen käsittämätöntä", lausui Maximinus, "että minun täytyy matkustaa hunnien maassa. Minun! Rehellisen, säädyllisen Rooman kansalaisen, joka en ole mitään rikosta tehnyt!"
"Minunpa", vastasi hymyillen hänen seuralaisensa, "tulisi vielä enemmän kummastella isäni poikaa, kun hänen täytyy seisoskella tällä tuulien tuivertamalla mäellä, sen asemesta että kotonaan Byzantionissa kaikessa rauhassa siloittelisi viihtyisässä kirjoitushuoneessaan entisistä lähettiläsmatkoistaan laatimaansa kuvausta. Sen sijaan teen — vastoin tahtoani peräti — uutta matkaa! Ja minkälaista! Attilan luo! Jonka nimellä roomalaiset äidit Tiberistä hamaan Bosporokseen asti vaientavat lapsiensa itkun! Ken tietää, palaanko tältä retkeltä koskaan takaisin liuskojeni, kääryjeni ja päiväkirjaini ääreen, jotka niin huolellisesti, niin siististi järjestettyinä odottavat minua kirjasalin lokeroissa! Tuo hunnikuningas on jo pidättänyt luokseen aika monta lähettilästä, jotka häntä miellyttivät, koko heidän loppuiäkseen. Tai sattumoisin myös sellaisen, joka ei ollut hänelle mieleen. Ja silloin ei se mies tavallisesti elänyt kauan."
Puoliksi nauraen, puoliksi suutuksissaan, kasvoissaan pahimpaankin alistumisen ilme, hän lopetti puheensa puristaen hienot huulensa yhteen.
"Anna anteeksi, Priscus-ystäväni", vastasi Patricius. "Minä kyllä tiedän olevani syyllinen, ellei tuo lähettiläs-toimia esittävä kirjasi, jota kaikki Byzantionin sivistyneet pitävät niin suuressa arvossa, joutuisi päätökseen —"
"Pitävätkö? Siinä tapauksessa on koko Byzantionissa vain seitsemäntoista. Seitsemäntoista niin sivistynyttä, jotka eivät ainoastaan kiittäneet kirjaa, vaan — ostivatkin sen!"
"Mutta jos teoksen toinen osa ei tulisi kirjoitetuksi loppuun — jos Byzantionin taitavasanaisin puhuja, sen valistunein reetori ei enää pääsisi käyttämään sananvuoroa kaunopuheisuuden saleissa — pysyn minä kuitenkin hänen kohtalotoverinaan, elävänä tai kuolleena."
"Eipä siitä viimeksimainittu kohtalo käy hilpeämmäksi, senaattori!"