"Katsohan, kun keisari yks kaks käski minun lähteä lähetystömatkalle, minun, joka totisesti en ole suosiossa siinä kultakattoisessa palatsissa —"
"Miten olisitkaan, Patricius? Olethan loukkaavan rehellinen! Et ole lahjottavissa etkä — mitä vielä enemmän halutaan! — lahjova. Muuten: pidätkö tätä tehtävää, tätä lähetystä arosuden leiriin, kenties armonosoituksena?"
"Tein kaikkein ensimmäiseksi testamenttini! Mutta sitten sanoin itselleni: Priscus-ystävän täytyy tulla mukaan. Muutoin kuolen ikävään tuolla pitkällä matkalla — ja inhosta lähettilästoverini seuraa kohtaan! Ja yleisen surkeuden tunnosta — avuttomuudesta näiden barbaarien minulle täysin tuntemattomassa erämaassa. Mutta Priscus, kielitaitoinen, kaikkien lähettilästen haluttu seuralainen, tuntee kaikki maat — hän tuntee hunnienkin maan. Ja Priscuksella on sydän, joka sykkii hänen kielentaitamattomille ystävilleen ja…"
"Kiitollisuutta henkensä, kunniansa pelastajalle!" huudahti tuo muuten niin selvä, viileäjärkinen reetori lämpimästi ja otti senaattoria kädestä. "Kun pari vuotta sitten kaiken kelvottomuuden kokoomus —"
"Siis Khrysaphios!"
"Sentähden, ettei hän, eunukki, saanut minua lahjotuksi kuvittelemaan keisarille, että minä persialaisten luo tekemälläni lähetystöretkellä olin tullut vakuutetuksi rajalla valtaapitävän käskynhaltijan oivallisuudesta —"
"Hän on Khrysaphioksen serkku."
"Minulla oli päinvastaisia todistuksia! No, silloin hän syytti minua siitä, että olin persialaisten lahjoma poistaakseni paikaltaan rajamaakunnan heitä vastaan niin menestyksellisesti toimivan päällysmiehen. Minut oli jo — heti syytteen alussa — heitetty kuolemattomain vankilaan —"
"Miksi nimität sitä valtion vankilaa niin?"
"Siksi, ettei siitä tavallisesti kukaan palaa kuolevaisena. — Silloin sinä, kaikkivaltiasta eunukkia uhmaten, panit koko omaisuutesi takuuseen minun puolestani ja sait siten minut vapautetuksi, jotta voisin sinun avullasi näyttää viattomuuteni toteen. En koskaan unohda sitä! Ja vaikka Attilalla tosiaan olisi se sudenkita, josta Byzantionissa imettäjät juttelevat — sinun puolestasi, oi Maximinus, lasken pääni hänen hampaidensa väliin. Mutta minkätähden he sinut — juuri sinut!— ovat tähän lähetystöön valinneet, siitä meidän täytyy vielä ottaa selko. Miten se mahtoikaan tapahtua?"