"Oudosti kylläkin. — Pari tuntia keskiyön jälkeen tultiin kotiini. Orjat herättivät minut; Vigilius tahtoo puhutella minua heti. Kysyin, ovatko he tulleet hulluiksi, hän vaiko minä? Sillä minä halveksin sitä kurjaa olentoa enemmän kuin ketään ihmistä —"
"Lukuunottamatta kuitenkin Khrysaphiosta", muistutti puhuja.
"'Keisarin käsky', he vastasivat, ja siinä samassa seisoi se hirtehinen vuoteeni ääressä, piti kattolampun valossa edessäni eunukin käden kirjoittamaa, keisarin allekirjoittamaa kirjettä, jossa meitä käskettiin seuraavana päivänä — siis jo tänään! — lähtemään Pannoniaan, hunnien valtakuntaan, viemään Vigiliuksen ja Attilan lähettilään kanssa keisarin vastausta."
"Se on raskas kantaa — monta sentneriä häpeää!" virkkoi harmissaan puhuja.
"Avoimena tuodun kirjeen keisarillinen purppuramuste oli vielä kostea. Keskiyön jälkeen, niin äsken vasta, he siis olivat keskenään neuvotelleet, keisari, Khrysaphios, Vigilius ja, arvatenkin, vielä yksi."
"Kuka sitten?" tiedusti Priscus kummissaan.
"Ediko."
"Attilan lähettiläs! Mistä sinä sen tiedät?"
"Vigiliuksen suusta! Kunpa vain tietäisin, millä se mies — vähimmättäkään ansiotta — on päässyt niin korkealle keisarin, jopa itse eunukin suosioon!"
"Paitsi ansiottomuudellaan myymällä ainoan taitonsa."