"Hän voisi yhtä hyvin uhata sodalla senvuoksi, että keisarin nenä ei miellytä häntä", arveli Priscus.
"Ja meidän täytyy nyt rukoilla barbaaria ja nöyryydellä lepyttää ja antimilla lahjoa, kunnes hän meidät päästää tuosta häpeästä."
"Kulkekaamme siis", huokasi Maximinus, — "ei paljon muunkaanlainen tunnu tehtävämme olevan — yhdessä tätä häpeän tietä."
"Niin! Mutta huolimatta runoilijan sanasta ei ole mikään lohdutus, että tässä onnettomuudessa on tovereita."
"Ravenna ja Byzantion samaan häpeään upotettuina!"
"Lamppu on sammumaisillaan. Käykäämme nukkumaan", kehoitti Priscus, "etsiäksemme unohdusta ja Rooman suuruutta — unesta."
Kuudes luku.
Kolme päivänmatkaa taivallettuaan saapuivat yhtyneet lähetystöt Attilan olinpaikoille tai pääleiriin, joita hunnit ylistivät maailman ihanimmiksi asuinsijoiksi.
Laaja asutus, käsittäen lukuisan määrän erikokoisia puutaloja, ylitti kyläkunnan mitan: se oli verrattavissa kaupunkiin, vain vallitus puuttui.
Nämä tasakattoiset puutalot, joiden molempain huonekertain ympäri kulki ulkoneva käytävä, oli rakennettu niin kauas toisistaan, että jos mies olisi yrittänyt hypätä toisesta toiseen, ei hän tuskin koskaan olisi päässyt hengissä perille.