Jo kaukaa saattoi noiden monien teittäin ja puumajain joukosta erottaa Attilan talon; sillä ikäänkuin mehiläispesän ympärillä kihisi ja kuhisi siinä lukemattomia hunneja ratsain ja jalan: heille merkitsi autuutta kaikkivaltiaan talon pelkkä näkeminenkin!
Edikon raivattua muukalaisille tien alinomaan aaltoilevan väenpaljouden läpi he tulivat ensimmäiselle "vartioketjulle"; sillä yksitoista yhä ahtaampaa kehää, satain hunni-, germaani-, sarmaattisoturien muodostamaa, ympäröi tuota niin ikään kehänmuotoista rakennusta. Soturit seisoivat niin lähekkäin, että kun he ojensivat keihäänsä, tapasivat ne toisiinsa; ei lumikkokaan olisi päässyt huomaamatta heidän välistään livahtamaan.
Talo oli rakennettu hirsistä ja laudoista, jotka ihmeellisen hienoiksi siloitettuina välkkyivät kirkkaasti; sitä ympäröi miehenkorkuinen pyöreä aita, sekin aivan siloitetuista lankuista pystytetty, ei suojaksi, vaan koristukseksi. Sen ovien päällä lepatti kirjavia, keltaisia lippuja; myös tämä viimeinen kehä oli tarkkaan vartijain miehittämä.
Talon länsi- ja itäpäässä kohosi sievätekoiset useampikerroksiset puutornit. Hohtavan valkea koivupuu erosi aron räikeässä auringonpaisteessa häikäisevänä helakanpunaisen ja -sinisen kirjavasta maalauksesta, joka muodostaen erittäin säännöllisiä barbaarisia ja fantastisia kuvioita vuorotteli ihmisen, ratsujen, susien, lohikäärmeiden ja käärmeiden kuvina.
Koko laajaa rakennusta ympäröi puoliavoimet pylvästöt, sellaiset, että pyöreiden kivipylväiden asemesta kattoa kannattivat neliskulmaiset puupilarit, jotka olivat huolellisesti veistetyt, hienosti siloitetut, kaavinraudalla kaavitut ja kirjavin värein runsaasti eikä ilman eräänlaista naiivia aistia maalatut.
Lähin talo oli Khelkhalin, Attilan isältään saaman iäkkään luottamusmiehen ja uskotun. Hallitsijan kartanon jälkeen se näytti upeimmalta, oli kuitenkin vailla kaikkea koristelua ja noiden kulmatornien luomaa kunnianarvoisuutta; sekin oli yksinomaan puusta rakennettu: seutu — niittyä, kangasta ja aroa ylt'ympäriinsä — ei tarjonnut hirsiä eikä kiviä, vaan kaikki puuaine oli kuljetettava kaukaa. Ainoa kivitalo koko asutuksessa oli suuri kylpylaitos, jonka tuo kaikkivaltias hallitsija oli lukemattomista vaimoistaan erään — kauniin arlesilaisen roomattaren — toiveen täyttääkseen antanut Sirmiumista vangiksi joutuneen kreikkalaisen rakennusmestarin rakentaa kreikkalaisen esikuvan mukaan punaisesta marmorista; tuhannet orjat olivat saaneet vuosikausia laahata siihen tarvittavia kivimöhkäleitä.
Lähellä vieraskartanoa ja sitä sen yhteyteen rakennettua taloa, jossa Attila vietti yönsä, oli lukuisa joukko muita, nimittäin hänen vaimojensa makuuhuoneet; ne oli salvettu leikkauksilla koristetuista ja sirosti saumatuista laudoista tai myös neliskulmaisista, huolellisesti veistetyistä pystypylväistä, jotka oli toisiinsa yhdistetty sarjalla sievästi kohoavia kirjavaksi maalattuja rimaristikkojen muodostamia puoliympyränkaaria. Kutakin pylvästä somistivat eriväriset, suunnilleen kämmenen levyiset puurenkaat, jotka alhaalta ylöspäin kaveten nousivat aina huippuun asti, jättäen väliinsä aina kämmenen levyisen alan valkoista hirttä näkyviin.
Niin mestarillisesti oli kaikissa näissä puusalvoksissa siloinen lauta lautaan liitetty, että mitä tarkimminkin katsoen vain vaivoin saattoi erottaa liitoskohdan.
Lähettiläät olivat, toivoneet pääsevänsä hallitsijan puheille vielä tulopäivänään — he olivat saapuneet varhaisena aamuhetkenä.
Mutta he saivat kuulla, että Attila oli juuri lähtenyt ratsain leiristä Tonavan varrella sijaitseville rämeille metsästämään visenttejä ja metsähärkiä. Tosin hänelle oli ilmoitettu lähettiläiden tulosta, mutta viskautuen satuloimattoman hevosen selkään hän oli vastannut vain: "Keisarit voivat odottaa, minun metsästyshaluni ei."