KOLMAS KIRJA
Ensimmäinen luku.
Tämän tapahtuessa hunnilaisleirissä liikkui sitä kohti vähäinen kulkue. Se tuli lännestä, ruugien maasta käsin niiden laajain metsäin läpi, jotka kirveen koskemattomina olivat peittäneet nämä Tonavan tienoot osaksi ikimuistoisista ajoista asti, osaksi roomalaisvallan luhistumisesta pitäen viimeisen kolmen neljän sukupolven kuluessa taas pukeneet viljelykselle raivatun maaperän salojen kaikella rehevyydellä.
Matkaajat, kymmenen miestä ja kaksi naista, kulkivat kaikki ratsain. Vaunut, joita naisväki tosin tavallisesti käytti ollessaan matkalla suuriin uhrijuhliin, eivät olisi päässeet tunkeutumaan näissä sakeissa metsissä eteenpäin, siksi kapeat olivat tiet, jotka monin paikoin kulkivat pitkät taipaleet ryteikköjen läpi.
Varovaisesti täytyi ratsastaa; kovin helposti kompastuivat hevoset puunjuuriin, jotka ikäänkuin ruskeat käärmeet usein kulkivat tien poikki, etenkin kun tammien, pyökkien ja petäjäin korkeat, välisti ylhäällä toisiinsa ylettyvät latvaoksat päiväsaikaankin levittivät tummanvihreää kajastusta ja varjostivat polut. Yöt viettivät naiset kuormahevosen kuljettamassa, vahvasta purjekankaasta tehdyssä teltassa pehmeiden peitteiden päällä; miehet makasivat taivasalla vaipat peittonaan, mutta toiset heistä pitivät vuorotellen vahtia. Hevoset olivat etujalkain kahleista sidotut pitkillä nahkahihnoilla puihin kiinni; siten ne eivät päässeet karkuun, mutta kuitenkin saattoivat esteettä haukata tuoksuvaa, korkeaa metsäheinää.
Suurus oli eräänä matkapäivänä juuri syöty; pystytetyn teltan edessä kiiluivat vielä viimeiset kekäleet; siinä oli valmistettu mukanatuoduista eväistä ja edellisestä metsästyssaaliista aamiainen; puoliavoimessa teltassa sälytti palvelustyttö peitteitä kokoon sill'aikaa kun kulkueen molemmat johtajat ja ihmeenihana neitonen loikoivat tulen ääressä; miehistä vanhempi katseli vakaasti hiljalleen riutuvaan tuleen. —
Kaunis tyttö pani merkille hänen piirteidensä synkän ilmeen, ja hän siveli valkealla, täyteläisellä mutta kapealla kädellään vanhuksen otsaa.
"Isä", hän sanoi, "mitä raskasta, murheellista mielessäsi haudot?
Jospa voisin pyyhkiä surut sydämestäsi pois, niinkuin vaot otsaltasi."
"Niin, kuningas Wisigast", huudahti nuorukainen, joka istui hänen vieressään, "mitä sinä suret? Minkä takia? Tahi kenen vuoksi?"
"Sitä, mikä tulee! — Enkä totisesti vähimmän teidän molempain takia!"