Toinen luku.
Silloin kieri kaukaa, metsän itäpuolelta, metsästystorven kuuluva, räikeä ääni. Eräs vartiosotilaista oli antanut varoitusmerkin ja heti paikalla kavahtivat kaikki leiriytyneet pystyyn, miehet tarttuivat aina käden ulottuvilla oleviin aseisiinsa ja tähyilivät jännityksissään itää kohti.
Mutta nyt kajahti toinen torventöräys, hillitysti, viihdyttävästi. Ja jo oli kaksi ruugia tuonut telttaan yksinäisen ratsumiehen, joka heti hyppäsi hevosen selästä ja nyt hitaasti lähestyi. Hän kumarsi syvään kuninkaantyttären edessä ja ojensi kummallekin ruhtinaalle vasemman kätensä tervehdykseksi.
"Ellak!" lausui Wisigast, mittaillen häntä epäluuloisin katsein ja vain epäröiden tulokkaan käteen tarttuen. "Tekö? Mikä teidät tuo tänne?"
"Huoli teidän parhaastanne. Isäni on vihoissaan. Tuo omavaltainen kihlaus —"
"Hän sai tiedon kovin väleen!"
"Niin, ennen minua", vastasi Ellak. "Minä — minä pääsin vain arvaamalla sen perille — siellä Friggan kiven luona… Että kuitenkin ruugien kuningas niin nopeaan, niin arvaamattomasti — vastoin käskyä! — antaisi tyttärensä mennä myös kihloihin, sitä en ollut ajatellut. Mutta jo heti kun metsälähteeltä palasin hallitsijan hovileiriin, huusi hän minulle — olenhan minä monesti ennenkin koettanut hälventää hänen epäluulonsa germaanisia ruhtinaita kohtaan —"
"Sano vain", keskeytti Daghar, "kuningas Wisigastia ja minua kohtaan."
"Myös teitä kohtaan! — niin, olen koettanut sitä hälventää. Mutta nyt hän huusi minulle: 'Siinä näet, sinä sekarotuinen, heimolaistesi uskollisuuden ja kuuliaisuuden! Kuningas Wisigast on kihlannut lapsensa skiiriläisruhtinaalle minua kuulematta. Vastoin lakia!'"
"Mistä sinä sen tiedät?" tiedustelin säikähtyneenä.