"Juuri siksi! — Attila suostui hänen pyyntöönsä silmissään tuo hänelle ominainen vilkutus: 'jos jäät eloon minun jälkeeni, sinä kärsimätön perilliseni', lisäsi hän sitten vitkaan."
"Voi niitä, jotka joutuvat hänen alaisikseen!" toisti kuningas ja käveli poispäin katsoakseen ratsuja. "Hän on ihmistunnoton!"
"Niin kylläkin", nauroi Daghar tuimasti, "hän onkin hunni!"
"Skiiriläismies!" virkkoi Ellak uhaten, mutta maltillisena.
"Anna hänelle anteeksi", pyysi Ildiko. "Eihän se juuri sinuun satu.
Olethan puoliksi meidän vertamme."
"Mutta Dzengisitz", jatkoi Daghar vihoissaan, "on oikea hunni.
Täysverinen hunni! Kansansa ylpeys ja loistokappale."
"Siksipä isä rakastaa häntä", lausui Ellak surullisena.
"Ja miten hunneissa voisikaan olla ihmisyyttä!" intoili Daghar. "Niin, tuntea edes inhimillistä sääliä! Eiväthän he olekaan ihmisiä ensinkään!"
"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Ellak.
"Siitä elää taru kaikkien germaanilaiskansan keskuudessa! Ja se puhuu totta."