Alkua ylhää germaanein suku suuri! Wotan isä on keihäskelpojen goottein; Saxnotistapa, poiasta voittaja-Wotanin juontavat juurensa salskeat saksit; Donar taatto on tanskalaisten ja pohjan poikain. Ziu ja Zisa, ne on elonantajat uljaan heimon tuon alemannien, kunnon kansan. Eru luoja on markomannien, miehevämielten; Irmin tyyringien, rodun rohkean, alkaja ammoin. Forsete, ma kuulin, friisien on esivanhin. — Wotanin viehkeä vaimo, Frigga, hän synnytti tälle ylvähät nuo esitaatot frankkien hilpeän heimon ja ratsuri-ruugein.
Mut toki toista ja kammottavaista kuulin ma synnystä hurjien hunnein! Goottien heimoa hallitsi silloin Ambl, amalungien suur' esivanhin. Sai hän suomalaisnaisia vangiksi vainon teillä. Suomalaiset on sukkelapäitä: tunsi he vaattehen valmistuksen; taisi he tehdä myös tuhotöitä: kateen silmin he kaatoi karjan, polttivat peltojen aimot aumat, rakein he raiskasi versovan viljan, leiskuvin liekein puhtahat pirtit. Tauteja nosti he myös menoks' miesten: kansoa kaatui!
Murhaa muutakin saivat he aikaan: sankarten sammui lemmen liekki; äideiltä ehtyi maito: rinnoista virtasi verta! Syntyi sukua surkeata ja synkkää, lapsia kädettömiä, ah, kammoksi kaikkein.
Kunnon gootit valtoihin vihan vimmatun joutui: päättivät pois perin heimostansa karkoittaa nuo lemmon loitsija-naiset. Käynyt ei laatuun kolkata heitä: tahrata ei saanut kurjain tuhka Goottien kontuja. Mädätä voineet raadot ei kylissä goottein, jott'ei jumalten kirous julma saastutettuhun sattuisi seutuun.
Kauas karkoitettihin pois polon pohjan puoleen vainotut velho-vaimot kylmähän, kolkkohon korpeen, miss' oli synkeät suot, ruton, tautien paikat, parhaat. Sinne gootit kuljetti kolkot, villit vaimot uskoen: nälkä ja kurjuus heidät kuololle korjaa.
Mutta ah! Kirous kansojen! Näin ei käynyt! Henget herjan ja himon ja häpeän hurjat, Wotan jotk' oli tuominnut tänne ihmisten ilmoilta seutuhun summaan, nousivat nyt, heti vainuten vaimot, soitten pohjista, paikoista tappavan taudin hyökäten päin himon kiihkossa hullun, ottivat villit velhot vaimoiksensa. Hirviöt yhtyi hirviöihin. Ei kodin rauhassa vietetty heidän häitään. Ei! Sotaratsun seljässä synnytettiin maailmaan järin julkea, julma ja juonikas joukko: väärät sääret ja koukkuseljät, tihrusilmät ja nokinaamat; — ratsumiehiä vailla vertaa; seljassa ratsun he syntyivätkin! —
Kirous kansojen! Sukua sutten syntyi määrätön määrä.
Tää on synkeä synty herjojen, hurjien hunnein.
Hän lakkasi väsähtäneenä, sillä hän oli esittänyt laulun alinomaa kasvavalla intohimolla, lopuksi ei enää lausuen, vaan äänekkäästi, vihaisena laulaen, yhä rajummin näppäillen kieliä; hän hehkui.
Tyynnyttäen laski Ildiko valkean kätensä hänen olkapäälleen, katsoen samalla osaaottavasti Ellakiin, joka liikahtamatta oli kuunnellut esitystä tummat silmät maahan luotuina.
Nyt hän loi ne ylös ja katsoi, syvän surullisena, ensin tyttöä, sitten laulajaa.