"Kiitoksia paljon", hän virkkoi levollisena. "Se oli opettavaa. Sinä esitit ruman kauniisti. Ilmeisesti uskot sen todeksi. Se on pahinta."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Niin valtava on siis hunnilaisviha, että sellainenkin mies kuin sinä saatat uskoa tuollaisia imettäjäsatuja! —"
"Minä uskon", vastasi Daghar uhmaten, "siksi, että haluan sitä uskoa. Tarina ei valehtele! — En minä sitä sinulle mielelläni olisi laulanut — tahdoin olla sinua loukkaamatta! — mutta jonkun toisen sallisin sen mielelläni kuulevan hänen kartanossaan ja kaikkien hänen seuralaistensa ja vieraittensa. Halusta laulaisin sen kerran hänelle! Vihakin innostaa ja panee harpun kielet heleämmin soimaan."
"Minä mieluummin kuulen niistä — rakkauden helkkyvän! Laula nyt minulle, pyydän, rakkauslaulu. Sinähän tunnet — ja tunnet myös, miltä tuntuu olla rakastettu! — sen hyvin."
"Olet oikeassa", huudahti kuninkaanpoika, silmät loistaen. "Enkä minä siihen tarvitse valmistusta: kun vain näen hänet!"
Ja hän aloitti heti, voimakkaasti kosketellen kieliä:
Herttaisin, hienoin ja hempein kaikista naisista maan sekä taivaan Ildiko ihana impi! Viehkeä vertaa on vailla. En edes talosta taivaan, joukosta jalojen löydä Ildikon laista muita kuin yhden ainoon. — Ei se ole Freija — tuo liian, vapaa, rauhaton rakkaudessa ja mieleltä muuttelevainen. Ei se ole Nanna — ei, ei hänkään, tuo ylen arka ja hento ja herkkä: Nannasta ei ole vaaraa vastaan; vaaran uhkakin vienon jo voittaa. — Mutta Ildiko, hän tavalla tammen, tiedän sen, myrskyjä uhmaa, rohkearinta ei vaaroja väistä, ei kuoloa kammo. — Frigga, tuo naisten nainen, ylpeä, ylhä ja uljas, Wotanin, taivahan taaton, voimava vaimo, ken osan saa tämän aivoituksista aina, niinkuin myös kademielten kaunan, Frigga, hän on Ildikon ainoa verta.
Ah, ken kyllin kunnolla voisi laulaa laadun ja luonnon Ildikon, ihanan immen? Vainen Daghar, joll' on se taivahan onni, häntä ett' armas lempii.
Hän vaikeni, luoden ihastuksesta kuuman katseen noihin kauniisiin kasvoihin, jotka kääntyivät poispäin punastuen suloisesta morsiankainoudesta; mistään välittämättä hän antoi harppunsa pudota nurmikolle, hän aikoi tarttua Ildikon käsivarteen — mutta tylysti hän torjui nuorukaisen vasemman käden ankaralla liikkeellä. Vain se hänen onnistui saada tavoitetuksi käteensä; ja sitä puristaessaan hän luuli tuntevansa hyvin heikon vastapuristuksen; jo se teki hänet onnelliseksi.