Sillävälin oli Ellak huomaamatta nostanut poisnakatun harpun maasta; pitkään hän miettien katseli noita kahta onnellista, jotka eivät häntä nähneet. Sitten hän kosketteli varovaisesti kieliä ja lauloi hunnilaiskielellä hiljaa itsekseen:
Päivätär, tao kauniskasvo, kullallensa kuulukohon! Vaunuissansa kantta taivaan kulkevi hän kultaisissa valkokutrein hulmutessa. — Kutrit nuo on päivänpaiste! — Niin on kaunis kasvoiltansa, että meidän empimättä pakko sulkea on silmät. Kuitenkin me kuolevaiset ihannoiden ihmeellistä palvomahan polvistumme: "Kiitos, että meille loistat, että sulta suonihimme virtaa tulta taivaallista! Kiitos, että sulta saamme elon uljast' uskallusta, pahaa jok' ei pelkää päivää, mut ei kuoloakaan kammo. Mitä meillä onnellista, siitä vainen sulle kiitos!"
Päivätär, tuo kauniskasvo, kullallensa kuulukohon! — Antakohon armiaasti kurjienkin kiittää häntä!
Hän vaikeni ja ripusti harpun jälleen pensaaseen.
Daghar otti häntä kädestä: — Ellak ojensi silvotun oikean käden asemesta vasemman. "Surullinen laulu", lausui skiiri, "mutta kaunis, joskin hunnien tapaan."
Ildiko käänsi ihanat kasvonsa tyynesti hänen puoleensa. "Ellak", hän virkkoi hitaasti, "mitä hyvää sinussa on, niin, jaloa" —, tässä kohtasi hän syvästi kiitollisen katseen noista surullisen haaveksivista tummista silmistä, — "mikä sinut on tänään tuonut tänne meitä varoittamaan ja auttamaan, se ei ole sinussa hunnia, vaan goottia. En koskaan sano sinua enää hunniksi. Sinä et ole meille vieras. Minulle olet Amalahildin, et Attilan poika."
"Ja kuitenkin erehdyt, kuninkaantytär. Ja teet väärin tuolle mahtajalle. Tosin hän on hirmuinen, mutta myös suuri, jopa hän voi olla hyvä ja jalo, hän, joka minua niin katkerasti vihaa, isäni Attila, herra. — Tulkaa, älkää vitkastelko enää. Hevosenselkään! Tuossahan isänne lähettääkin ne jo tänne. Minä seuraan teitä itse näyttääkseni suorimman tien."
NELJÄS KIRJA.
Ensimmäinen luku.
Monta päivää saivat lähettiläät kärsivällisesti — tai kärsimättömästi — odottaa Attilan leirissä.