Majoitettuina useihin arvokkaimpiin puutaloihin kestittiin heitä runsaasti ja kohdeltiin hyvin. Vigilius vältti noita neljää ystävää, samoinkuin hekin häntä.
Ediko oli kateissa; kun kysyttiin, oliko hän kenties rientänyt valtiaan perässä, vastasivat hunnit olkapäitään kohauttaen: "Kukaan ei tunne valtiaan, kukaan ei hänen uskottujensa salaisuuksia."
Byzantilaisiin ja roomalaisiin teki tuon puisen kuninkaankaupungin elämä oudon vaikutuksen; barbaarisen raakuuden rinnalla tolkutonta loistoa, ja sitten taas yksinkertaisuutta, joka tuollaisten aarteiden ohella, sellaisen vallan huipuilla ei voinut johtua kykenemättömyydestä, vaan jonka täytyi olla tarkoituksellista.
Eräänä iltana kuljeskelivat nuo neljä matkamiestä taas telttamajain leiriraitteja ja juttelivat — kummissaan ja kauhuissaan samalla — tästä valtakunnasta ja sen hallitsijasta.
"Ei ole ihme eikä mikään", arveli Priscus, "että barbaari — hunni! — on joutunut päästään pyörälle tällaisesta menestyksestä, ja oman onnensa huumaamana, 'hybrikseen', sanomme määrättömään pöyhistelyyn me kreikkalaiset."
"Niinpä niin, kukaan kuolevainen", virkkoi Maximinus, "josta jotakin tiedämme, josta historia mainitsee, ei Aleksanteri makedonialainen, ei suuri Julius, ole yhtä lyhyessä ajassa saavuttanut niin suunnatonta menestystä."
"Onko hän sitten tosiaan", huokasi Primutus, "vallannut koko Skytian herruuden käsiinsä?"
"Se sana tietää jo sinänsä mittaamatonta, silmänkantamatonta valtiutta", lausui Priscus.
"Byzantionista Thuleen, Persiasta Reinille", lausui Romulus.
"Niin", jatkoi Priscus, "aina hamaan medialaisten, persialaisten ja parttilaisten maille asti ovat hänen pysähtymättömät, väsymättömät ratsumiehensä saapuneet ja osaksi petoksella, osaksi uhkauksin ja väkivallalla taivuttaneet nämä kansat liittoon Byzantionia vastaan."