"Ja valitettavasti ei saa lohduttautua sillä, että tämä suunnaton valta olisi pystytetty paljaastaan vain sokean sotaonnen varaan ilman sisällistä ryhtiä. Saattaa olla hirviö, tuo hunni — pieni hän totisesti ei ole."
"Onpahan sitten suuri hirviö!" murahti Noricumin prefekti.
"Mutta ei häneltä rauhantoimissakaan puutu suuruudenpiirteitä", vastasi Priscus.
"Äh, ainoastaan hunnit, sarmaatit ja lisäksi juuri ja juuri germaanit kärsivät hänen valtiuttaan."
"Eivät germaanit mielellään", huomautti Romulus. "Ne rimpuilevat valjaissa."
"Mutta kreikkalaisten ja roomalaisten", aloitti Primutus taas, "niiden täytyy kantaa hänen iestään epätoivoisina!"
"Eipä niinkään, hyvä ystävä", vastasi reetori, "tässä on vastatodistus, jonka eilen koin: kreikkalaiset, jotka saisivat palata valtakuntaamme, jäävät vapaaehtoisesti Attilan alaisiksi."
"Uskomatonta!" lausui Patricius epäillen.
"Mutta totta! Kuulkaa vain."
"Kävelin eilen yksikseni leirissä. Huutaapa silloin joku minulle kreikkalaisen tervehdyksemme: 'chaire!' Pyörähdän hämmästyneenä ympäri, niin siinä minua tervehtii kreikkalaispukuinen ateenalainen ja kertoo, miten hän ollessaan kauppamatkoilla oli saapunut Viminaciumiin, siellä hänet yllätti äkkiä syttynyt hunnilaissota, joutui kaupungissa muiden mukana piirityksiin, ryntäyksen jälkeen vangiksi ja tavaroineen rahoineen jaossa Attilan mieskohtaiseksi sotasaaliiksi. Mutta orjat saavat hunnilaisen oikeuden mukaan lunastaa itsensä vapaiksi, jos he viholliselta ottamastaan saaliista voivat maksaa herralleen tämän itsensä vahvistaman hinnan. Heleios — se oli uuden kesti-isäntäni nimi, hän näet pakotti minut lähtemään hänen upeaan, täydellisesti kreikkalaiseen tapaan sisustettuun taloonsa ja tarjosi minulle oikeaa samosviiniä — oli Ellakin, Attilan urhoollisen pojan, sotajoukoissa anteja ja akaziireja vastaan käydyssä sodassa kunnostautunut ja palattuaan tältä voitokkaalta sotaretkeltä ostanut itsensä Attilalta vapaaksi saalistamallaan kullalla. Hän olisi nyt voinut vapaasti palata takaisin Byzantioniin tai Ateenaan. Mutta hän jäi tänne ja pysyy täällä kuolinpäiväänsä asti. Hän saa istua hallitsijan pöydässä ja selitti minulle, kun asiaa pahastuen kummaksuin: 'Elän täällä hunnien parissa paljon onnellisemmin kuin aikoinani keisarin maassa. Sotapalveluksen vaara ja rasitus on kummassakin valtakunnassa sama, se vain eroa, että sotapäällikköjensä pelkuruuden, lahjottavuutensa ja pystymättömyytensä takia joutuvat byzantilaiset säännöllisesti tappiolle, mutta hunnit Attilan johdolla ovat — yhtä ainoaa poikkeusta lukuunottamatta — aina voittaneet. Rauhanaikana on kuitenkin elämä Byzantionin tai Ravennan keisarin valtakunnassa kirous, Attilan mailla siunaus. Mikään ei siellä ole varma veronkantovirkamiesten ahneudelta ja kiskomiselta eikä pieneläjä saa tuomioistuimissa koskaan oikeutta, sillä hän ei pysty tuomareja lahjomaan eikä peloittamaan. Ja miten saisi kantaja Byzantionissa voittotuomion, ellei hän jo ennakolta lahjo koko oikeustalon väkeä, ovenvartijoista alkaen ylimpään tuomariin asti, ja panttaa heille monta sadasosaa kannevaatimuksensa summasta?' Ja se oli minun kuultava Attilan vapaaksi päästämältä kreikkalaiselta! 'Täällä', päätti tuo hunnilainen ateenalainen puheensa, 'hankkii hallitsija minulle ja kaikkein köyhimmällekin alamaiselleen, jolla ei ole mitään muuta kuin ratsu, kannukset ja keihäs, äkkipikaa oikeutta omain valtaherrainsa mahtavimpiakin vastaan. Äskettäin ryösti muudan sarmaatilainen ruhtinas köyhältä hunnilta varsan: puolen tunnin perästä hän oli jo ristiinnaulittu. Vain yksi ainoa voi ottaa minulta oikkunsa mielivalloin kaikki, vaimonikin; mutta niiltä, jotka pysyvät hänelle uskollisina, ei hän hiustakaan katkaise eikä salli katkaistavan. Ja kernaammin tunnustan yhden herran kuin kärsin kymmentätuhatta kiusanhenkeä'."