Kummastellen katselivat muukalaiset tätä omituista, ei millään muotoa sulotonta näytelmää.
Nyt kohosi kaukaa tieltä pölyä ilmaan: Attila lähestyi.
Kulkueen etupäässä saapui sakea joukko hunnilaisratsumiehiä pienien hevosten selässä, joiden harjat olivat takkuiset ja pörröiset. Hunneilla oli yllään kauas liehuvat roomalaisten sarmaticumeiksi nimittämät vaipat, jotka kävi niihin kiinnitetyillä hihnoilla sitominen kokoon ja joita myös saattoi käyttää hevosloimina. Niiden alla oli heidän rintansa ja selkänsä peitteenä liivien tapainen ihokas, parkitsemattomasta hevosen vuodasta tehty, ja siihen lujasti hakasella liittyvä leveä vyö alaruumiin kohdalla, joka kuitenkin ulottui vain puoliväliin lonkkaa; samoinkuin käsivarret olivat sääretkin paljaina hyvän matkaa polven yläpuolelle; kengät olivat tuntemattomat; vasemman nilkan ympärille oli kiristetty hihna, joka piti kantapäässä kiinni kannusta, jonka virkaa teki monesti vain vahva, terävä oka.
Näiden mongoolien luonnostaan keltainen iho kävi kasvoissa, niskassa, kaulassa, käsivarsissa ja säärissä auringonpaahteen vaikutuksesta, ja arojen tomua kun ei koskaan huuhdeltu pois, syvästi tummankeltaiseksi, melkein kirkkaanruskeaksi, kiillotetun vuoripetäjän tai tervaspäreen väriseksi.
Päänsä he pitivät enimmäkseen minkäänlaisetta peitteettä; vain rikkaammilla koristi päätä korkea, teräväksi huippeneva musta lammasnahkainen lakki. Pitkinä sileinä suortuvina, ei milloinkaan kiharaisena tai kutrisena, riippui heidän likaisenruskea tukkansa matalalta, taaksepäin viettävältä otsalta kasvojen päälle aina rumasti ulkoneviin teräviin poskiluihin ja kapeihin rakomaisiin mustiin silmiin asti, jotka olivat melkein tykkänään vailla kulmakarvoja; juhlapäivinä voitelivat naiset tämän päänkoristeen runsaasti hevosentalilla, niin että se kiilsi pitkän matkan päähän ja — haisi. Silmäripset olivat mustat ja lyhyet, parrankasvu peräti huono: vain leuasta törrötti yksinäisiä tupsuja kankeita, pahanvärisiä, harjaksenkaltaisia karvoja.
Vaippain ja alusvaatteiden koristeena oli rikkailla paksuja, mauttomasti, kömpelösti ja jykeästi ommeltuja kulta- ja hopeahelyjä: kappaleita, siruja kaikenlaisista roomalaisista astioista, kulhoista ja ruukuista tai ovien tai vaunujen heloista murretuista palasista saatuja, tai myös lävistettyjä kulta- ja hopearahoja, jotka oli ommeltu poikittain noihin suippoihin lakkeihin tai pujotettu kapeaan nahkanauhaan keltaisen kaulan ympärille; ja heleästi kilahtivat ne toisiinsa, kun ratsu vähänkin liikahti: se miellytti hunneja.
Sitävastoin osasivat hunnilaisnaiset koko aistikkaasti kutoa kirjavia, kämmenen levyisiä tai sormen levyisiä palttinakaistaleita, jotka sitten mitä moninaisimmin kirkkain, usein räikein värivaihteluin ommeltiin naisten vaippoihin tai paitoihin ja näyttivät somilta; vyön asemesta piti solmuinen nuora heidän likaista paitaansa koossa; naisillakin oli tukkaa varsin niukalti, mutta sitä ahkerammin he hoitivat sitä talilla ja — ennen kaikkea — tammanmaidolla.
Ratsumiesten aseina oli pitkä jousi ja pienet, lyhyet, mustat, ruo'osta tai puusta tehdyt nuolet, kärki harvoin rautaa, mutta sangen usein myrkytetty, belladonnan tai villikaalin mehuun kastamalla; heillä oli useita tusinoita näitä vasamia pitkissä, käyrissä, tavallisesti somilla leikkauksilla kaunistetuissa ja runsaasti jalokivillä ja helmillä kirjaelluissa lehmuksisissa viinissä, jotka riippuivat pitkistä nahkahihnoista heidän selässään. Ennen hyökkäystä, joka tehtiin täyttä laukkaa ratsastaen, ja sen kestäessä he varistivat vihollisen päälle suoranaisen pilven näitä pieniä siriseviä nuolia; hyökätessäänkin, sillä he pysyttelivät satulattoman ratsunsa selässä yksistään reisiensä puristuksella ratsun kiitäessä täyttä karkuakin; ohjasnuora oli elukan kaulalla ja ratsastajalla oli molemmat kätensä vapaina aseiden käyttöön.
Paitsi jousta ja nuolta he käyttivät myös pitkiä, ohuita, teräväkärkisiä peitsiä; kärjen alapuolella lepatti punaisella siteellä koottu tukku ihmishiuksia, jotka oli otettu tavallista enemmän vihatun, surmatun vihollisen päästä. Mutta aivan erikoisesti heitä miellytti hirmuinen ruoska; lyhyeen puu- tai nahkavarteen oli kiinnitetty viisi, seitsemän, yhdeksän kaikkein vahvimmasta puhvelinnahasta leikattua kaistaletta ja niihin solmittu nyrkin paksuisia solmuja, joihin taas oli ommeltu lyijykuulia tai raskaita kiviä; mestarillisesti osasivat he käyttää tätä peloittavaa asetta sinkauttamalla sen pitkälle, niin että nuo raskaat painot musersivat viholliselta, johon osuivat, pään ja joka nikaman: "hunnicaksi" tai, sen jälkeen kun suuri hallitsija ilmestyi, "attilaksi" nimittivät muut kansat tätä pelättyä ruoskaa.
Tuota ratsumiesetujoukkoa seurasi suuri määrä niin ikään ratsain hunnilaisia, germaanilaisia ja slaavilaisia päälliköitä, ruhtinaita ja jalosukuisia, kaikki komeissa aseissa, hunnit kullasta kankeina ja kullassa kulisten ja puolipäiväauringon räikeässä valossa jalokivistä kimallellen ja säteillen.