Heidän perästään, tuntuvan matkan päässä, ratsasti aivan yksikseen Attila vahaisen komealla mustalla oriilla. Ei ratsulla eikä ratsastajalla ollut yllään koristuksen palastakaan; ei miekan kahva eikä tuppi, ei hänen pukunsa eikä hevosen suitset olleet, niinkuin muutoin oli barbaareilla, koristetut kullalla, jalokivillä tai muilla kalleuksilla.
Korkea, ylöspäin suippeneva karitsannahkalakki teki tuon lyhytvartisen miehen korkeamman näköiseksi kuin hän oli; hänen hahmostaan ei ollut paljon näkyvissä: hienosta ruskeanpunaisesta villakankaasta valmistettu pitkä ja leveä poimuvaippa aaltoili leveältä, lyhyeltä häränniskalta ja valtavilta, korkealle kohotetuilta olkapäiltä ratsastajan ympärillä joka puolella nilkkoihin asti; kun se oli sivuilta viilletty auki, jäivät paljaat käsivarret vapaiksi; vasen käsi piteli huolimattomasti sileitä hihnasuitsia; oikealla hän välisti vastasi hitaalla, melkein juhlallisella liikkeellä hunniensa haltioituneisiin riemuhuutoihin — ne olivat kuin susien ulvontaa; tuo liike teki ikäänkuin siunauksenannon vaikutuksen: hän viittasi korkean ratsun selästä alas ojennetulla, hieman kuperalla kädellään, ikäänkuin onni ja menestys virtaisi noista lyhyistä, lihaisista, rumista sormista.
Hallitsijan perästä tuli, hekin melkoisen matkan päässä, toinen parvi ylhäisiä miehiä, hänen valtakuntansa kaikista alaisista kansoista; pitkän saattueen loppupään muodosti, samoinkuin etujoukkona oli, taaja ratsasjoukko hunnilaisia keihäsmiehiä, jotka ympäröivät hämmästyttävän runsasta metsästyssaalista, jota kuljetettiin monissa mataloissa, leveissä nelivaljakon vetämissä kärryissä.
Jättiläismäinen visentti — Attila oli itse ja yksin sen keihästänyt — täytti yksin kokonaiset vaunut. Pienemmät puhvelit, pari karhua, monta sutta, kolme hirveä, useita saksanhirviä, metsäkarjuja ja yksi ilves, sitten kaikenlaisia kahlaajia, haikaroita ja kurkia, jotka kallishintainen islantilainen haukka oli iskenyt, oli tasattu muihin ajoneuvoihin. Vieressä oli maalauksellisessa taiteellisessa epäjärjestyksessä metsästysaseita ja metsästyskaluja joka lajia: heittokeihäitä, jousia, viiniä, nuolia, jahtitorvia ja -puukkoja kiilsi ja kimalteli lehtikasojen välistä, joilla kaadetut eläimet oli auringonsäteiltä suojattu; mutta myös kuopista, ansoilla ja verkoilla elävältä pyydystettyä riistaa kuljetettiin perästä, ja tuon tuostakin kuului kumeaa mylvintää, sitten röhkimistä, ja äänekästä ulvontaa monipäisen koiraparven vihaisen murinan säestämänä — ne olivat valtaisia molossilaisia koiria, karhun- ja sudenajajia, jotka himoitessaan eläviä vihollisia niin rajusti tempoivat ketjujaan, että väliin kiskoivat esteleviä palvelijoita mukaansa.
Kolmas luku.
"Katsokaahan vain, noita ihmisiä! Tuota ratsastustaitoa", huudahti
Romulus.
"Eivät ne ole ihmisiä eivätkä ratsastajia", arveli reetori, "kentaureja ne ovat: mies ja ratsu ovat yhtä ainetta."
"Katsopa tuota tuolla!" ihmetteli Primutus. "Hyppää selästä — lyödä läimäyttää ratsuaan kämmenellä — se karkaa tiehensä."
"Mutta ratsastaja tavoittaa sen", virkkoi Ediko tyynesti.
"Totisesti! Tarttuu hulmuavaan harjaan!"