"Kyllä minä sinun mieliksesi sen tempun vieläkin teen omaisteni nähden. Tuokaa tänne se, ikirämeikköjen jättiläinen. Ja aseenkantaja, sotakirveeni asehuoneesta! Raskain!"
Ympärillä tungeskeleva väki väistyi arkana syrjempään, sillä parvi metsästäjiä, kolmisenkymmentä kappaletta, kuljettaa raahasi nyt jahtivaunuista peloittavaa metsäotusta, suunnattoman suurta puhvelia, jonka jalat oli sekä poikittain että ristiin köytetty niin kireälle, että se voi ottaa vain lyhyitä askelia, kun ajajat pakottivat sitä hunnilaisruoskillaan astumaan eteenpäin. Valtava pää oli pistetty nahkasäkkiin, johon oli aukot tehty vain mahtavia sarvia varten, jotka molemmin puolin ulottuivat kauas näkyviin; kumpaisessakin sarvessa riippui ikäänkuin miksikin kimpaleeksi rykelmöityneenä pari hunnia vetäen ja työntäen tuota metsien vangittua kuningasta eteenpäin. Mutta yht'äkkiä painoi kidutettu eläin alas mahtavan niskansa tuuheine, takkuisine, villamaisine harjoineen, päästi jyrisevän mylvinnän ja nakkasi äkkiä päätään keikauttaen kiusaajansa niin voimakkaasti sarvista irti, että he suhisten lensivät ilmaan ja putosivat kauas eläimestä oikealle ja vasemmalle tantereeseen.
Mutta se ei auttanut sitä vähääkään: siinä silmänräpäyksessä riippui taas niin monta muuta hunnia sen sarvissa kuin käsiä mahtui, ja vielä kerran se mylvi, mutta nyt kumeasti, ikäänkuin valittaen.
"Seis!" käski Attila. "Päästäkää se irti! Tekin köysimiehet, kaikki!
Astukaa syrjään!"
Hän meni nyt vasemmalle puolelle, härkä ikäänkuin ällistyneenä odottamattomasta vapahduksestaan jäi hetkiseksi paikoilleen seisomaan, ojentaen päätään eteensä.
Ilmassa välähti, välähti teräväksi kuin partaveitsi hiottu kirves Attilan kädessä ja maahan putosi valtava pää, juuri nahkasäkin takaa niskanikamain kohdalta poikki isketty; leveä verivirta syöksähti juoksemaan laajalti pirskottaen ympärilläseisojat; samalla retkahti hervoton päätön ruho, tuo hirvittävä möhkäle, oikealle kyljelle kokoon loitoskuuluvalla, kumealla ryskeellä.
Sillä kertaa päästivät kaikki hunnit riemu-ulvonnan, joka monen minuutin ajaksi huumasi korvat. Kauhistuneina hätkähtivät muukalaiset vieraat. Aluksi ei kuulunut yhtään sanoja, ei jäsenneltyjä ääniä, vain mölyävää huutoa. Vasta myöhemmin saattoi erottaa sanat: "Attila! Taatto, suurtaatto, yliherra! Maailman herra. Attila on ihana!"
"Ihana sinä olet, Attila", huusi ruhtinas ja viskautui hänen eteensä polvilleen, "eikä ole maan päällä sinun vertaistasi."
"Minä uskon, ettei ole", vastasi tämä sangen levollisena, ojentaessaan kirveen aseenkantajalleen takaisin. "Minä lahjoitan sinulle tämän häränpään muistoksi, Tsendrul-veikko. Ja sarvet kultautan sormen paksuudelta."
Vihdoin viimein, sittenkuin hurja melu oli asettunut, arvelivat keisarilliset lähettiläät sen hetken tulleen, jolloin heidän sopi ilmoittautua ja pyytää puheillepääsyä.