Ediko noudatti heidän toivomustaan, astui nöyrästi väistyväin peitsimiesten välitse herran luo ja viitaten oikealla käsivarrellaan etäällä odottaviin roomalaisiin puhui kuiskaamalla hänen korvaansa.
Silmäystäkään ei Attila heittänyt lähettiläisiin.
Valju puna — vihastuksenko vai ilon? — kohosi, tuota pikaa taas hälveten, hänen keltaisenharmaille kasvoilleen. Sitten hän huusi kauaskuuluvalla äänellä latinaksi: "Vain keisareilta? — Ei kiirettä! On ilmoitettu Maksameren äärillä asuvain suomalaisten lähettiläät. Ja eestiläisten. Ja uturguurien. Ja itimaarien. Ja akatsiirien. Ja vielä kolmen muun kansan — unhotin niiden nimet. Ne kaikki ensin."
Nyt hän toisti tämän vastauksen ruhtinaisiinsa kääntyneenä hunnien kielellä ja kääntäen roomalaisille selkänsä nousi hitaasti monet porrasaskelmat, jotka veivät hänen puupalatsiinsa, ryhdissään ylväs levollisuus, josta ei majesteetillisuutta puuttunut.
Viides luku.
Saman päivän iltana istui erään leirin upeimpain talojen päähuoneessa kaksi miestä yhdessä tuttavalliseen keskusteluun syventyneinä; talo oli Khelkhalin.
Ruutukatosta riippui oivallista itämaista tekoa oleva lamppu levittäen leppoista, tasaista valoa pienehköön huoneeseen, joka ei minkään muun puolesta osoittanut roomalaista tai kreikkalaista sisustusta ja kalustusta, vaan — tahallaan, niinkuin näytti — piti kiinni kaikissa asioissa vanhasta, raa'asta hunnilaisesta tavasta, matalia puujakkaroita, joilla täytyi pikemmin kykkiä kuin istua, kaikenlaisia eläinten nahkoja, mutta varsinkin hevosenvuotia, parkittuja ja parkitsemattomia, korkea, kömpelösti höyläämättömästä kuusipuusta salvettu neliskulmainen arkku, jonka kansi sai korvata puuttuvan pöydän, sangen paljon ratsastuskamppeita joka lajia, metsästyskaluja, erittäinkin hunnilaisia aseita, paitsi ennenkuvattuja myös puisia heittokurikkoja, riippui seinillä tai näkyi sikin sokin heitettyinä lattialla, jonka päällimmäinen kerros, poljettua savea, mattojen asemesta oli peitetty kaisloilla ja ruo'oilla, eikä likaisten, väkevästi haisevain korsien vaihto olisi ollut pahitteeksi.
Tuollaisella puurahilla istua kykki, selkä seinää vasten nojattuna,
Attilan vanttera, voimaa uhkuva hahmo.
Mahtava, paksu pää oli leveän häränniskan kannatuksesta vaipunut rinnalle pitkään mietiskelyyn; hänen yllään oli sama hänet täydellisesti verhoava ruskeanpunainen viitta kuin hänen saapuessaan leiriin.
Hän istui vaiti, liikahtamatta; pienet mutta epäkauniisti ulkonevat rumaväriset silmänsä hän piti suljettuina; hän ei kuitenkaan nukkunut, sillä välisti hän tirkisteli.