Huoneen lattia oli tältä kohdalta peitetty paksulti hevosennahoilla — oli jätetty häntä ja harja jäljelle ja niihin kiedottu kirjavia nauhoja ja kultalankoja. Näillä nahoilla, poikittain herransa jalkain edessä, loikoi vanha melkein kalju, harmaapartainen Khelkhal nojaten oikean käsivartensa varaan päätään; hän ei hetkeksikään kääntänyt katsettaan pois Attilasta, eikä noiden teräväin silmäin äkillisinkään vilahdus jäänyt häneltä huomaamatta.
Vihdoin pitkän vaitiolon kuluttua vanhus rupesi puhumaan.
"Puhu, herra", hän lausui sangen levollisena, vaikka ilmeettömästi. "Sinun on tarvis puhua. Kaikkien näiden päivien kuluessa, kun tuntikaudet vierelläsi ratsastin tahi metsästysnuotion ääressä loioin äänettömänä, näin sinun, vaiteliaan, hautovan. Nyt kai olet päässyt kauan pohtimaisi, syvästi salaisten suunnitelmaisi päähän. Minä tiedän, että sinulla on tarvis puhua siitä. Lausu ajatuksesi! Khelkhal on uskollinen."
Hallitsija veti henkeä syvään; se tuli leveästä rinnasta tuskallisesti, ikäänkuin ähkynä tai läähätys.
"Olet oikeassa, vanhus. Niinkuin usein. Niinkuin likipitäen aina, kun tahdot arvata ajatukseni. Etkä sinä ole utelias, sen minä tiedän; etkä sinä sitä varten, että sinä kuulisit — vain sitä sinä tahdot, että puhuminen helpottaisi minua. Niin, minä tahdon, minun täytyy puhua sinulle. Mutta en ainoastaan päätöksistäni mitä tulee noihin lähettiläisiin, tahi huomispäiväisistä tai ylihuomisista tai tämänvuotisista suunnitelmistani, en vain tulevaisuudesta. — Ensin menneistä: sillä menneisyys vain selittää sinulle nykyisyyteni ja vain nykyisyyteni tulevaisuuteni.
"Tule, Khelkhal, siirry lähemmäksi; ei ääneen kajahtaen voi sitä sanoa, mitä minulla on sinulle sanottavaa. Sillä pois tahdon sinulle vuodattaa ne viimeiset laineet, jotka aaltoilevat sieluni pohjalla, sinulle näyttää tavoitteluni ja vihani salaisimmat värähdykset. En päiviä, en vuosia vain — vuosikymmeniä minä olen sitä itsessäni säilyttänyt, ääneti ja raskaasti. On nautinto lausua se vihdoin julki. Kenelle sen voisin uskoa? Nainen ei kestä sellaisia ajatuksia. Poikani? Ovat liian nuoria. Veli…"
Hän hätkähti vähän ja mykistyi, vaikeni.
Vanhus loi häneen pikaisen, aran katseen: "Sinulla ei enää ole veljeä, herra. Kauan on jo siitä, kun ruhtinas Bleda…"
"Kuoli. — — On jälkeenpäin monta kertaa ollut — melkein — mieleni paha, kun hän… kuoli. — Mutta ei! Hänen täytyi kuolla. Muuten hän ei olisi kuollut. — Ja hän kuoli."
"Ja hän kuoli", toisti Khelkhal, luoden silmänsä alas ja jäykästi tuijottaen maahan.