"Eipäs, vanhus", huudahti Attila äkkiä kimeästi. "Hän ei kuollut." — Ja nyt hän taas aivan hiljaa jatkoi: "Minä — hänet — tällä kädellä —", hän ojensi oikean käsivarren suoraksi, — "murhasin."
"Sinä sanot sen", virkkoi Khelkhal levollisesti, ilmeenkään rävähtämättä hänen kasvoissaan; hän ei kohottanut katsettaan.
"Hyvä on", sanoi Attila kotvan kuluttua, "ettet ole hämmästyvinäsi.
Olet siis sen tietänyt?"
"Koko ajan."
"Entä hunnit?"
"Nekin."
"Ovatko he… antaneet sen anteeksi?"
"Ovatko he siitä koskaan sinua huomauttaneet! Sinä teit sen, siis se oli välttämätön."
"Niin, välttämätön, kostonjumalan tahdon tuli täyttyä. Saat sen pian huomata. Kuule!"
"Kuulen", sanoi Khelkhal. Hän muutti nyt asentoaan lattialla, istuutui, koukisti molemmat polvet pystyyn, nojasi molemmat käsivartensa niihin ja peitti ryppyiset kasvonsa käsiinsä; tosin hän monesti kohotti päätään ja katsoi herraansa silmiin.