Himmeästi ja yhä himmeämmin paloi pitkän keskustelun kestäessä paksultikullattu lamppu, joka ruudun keskestä riippui punaisessa nahkanauhassa; aikoinaan se oli palanut Jahven temppelissä Jerusalemissa: Tituksen legioonain Roomaan tuomana sen oli keisari Konstantius ottanut Panteonista ja lahjoittanut Pyhälle Pietarille, mutta muutama vuosi sitten sen oli paavi Leo lähettänyt muiden aarteiden mukana hunnien hallitsijalle hyvittäjäisiksi, jotta tämä luopuisi aikomastaan Rooman-retkestä; Attila oli sen lahjoittanut Khelkhalille, ja nyt se tämän asumuksessa kuuli yöhetken hiljaisuudessa tunnustuksen, sisällykseltään painavamman kuin se koskaan oli Tiberin rannoilla kuullut.
Kuudes luku.
"Sinähän tiedät", aloitti hallitsija, "että isän kuoltua… kamalaa oli nähdä hänen makaavan verissään."
"Oli! Ja nainen…", puuttui Khelkhal kauhun vallassa puheeseen.
"Ole toki vait!" käski Attila. "Jos hunnit saisivat sen koskaan tietää —"
Mutta vanhus jatkoi sisäisen kammon lumoissa, joka hallitsi häntä vielä valtavammin kuin pelko herransa tahtoa kohtaan: "Nainen! Paljas puukko kädessä. Vanha sarmaatilainen noita! Puukko, josta hänen sydänvertaan tippui! Kuinka hän sitä heilutti pörrötukkansa päällä! Punaisia pisaroita tippui siitä valkoisille suortuville! Ja kuinka hän sitä tehdessään huusi: pojanpoikani viattoman hän ristiinnaulitsi. Mutta vanha isoäiti on kostanut nuorukaisen puolesta. — Ja vanha vaimo surmasi Mundzukin, kaikkien hunnien hallitsijan, minun herrani!" Vanhus ähkyi tuskasta.
"Vaikene! sanon minä."
"He tietävät sen kuitenkin! Tosin te, molemmat pojat, surmautitte kaikki, jotka olivat olleet sitä näkemässä: neljäkymmentä miestä, kaksitoista naista ja puoli tusinaa lapsia; ja myöskin se vanha vaimo työnsi heti puukon kurkkuunsa. — Mutta sangen monet viattomista todistajista, jotka tapettiin, sanoivat kiroten pyöveleilleen, minkätähden heidän täytyi kuolla. Ja pyövelit kertoivat edelleen! — Niinpä minäkin sen sain kuulla jatsyygiläissodasta palattuani."
"Paha, ikävä, että he tietävät. Sillä he uskovat sokeasti ja sitkeästi siihen turhaan luuloon, joka sellaiseen tapaukseen liittyy."
Silloin kohotti vanhus päätään noista laihoista, luisista käsistä ja suunnaten katseensa kiinteästi hallitsijaan virkkoi: "Se ei ole mikään turha luulo. Jos mikä on totta, niin juuri se."