"Älä epäile sitä!" jatkoi vanhus varoittaen ja kohottaen etusormeaan. "Äläkä hälvennä sitä kansassasi! Sinä itse — jo pitkän aikaa olen sen tuskaisin mielin pannut merkille! — et enää juuri paljonkaan pane arvoa isäisi vanhaan uskoon."
"Se on liian paljon sanottu. Minä uskon sodan jumalaan, koston jumalaan, joka on pannut oman miekkansa minun käteeni. Uskon niihin ennustuksiin, joita pappimme näkevät sotavankien höyryävästä verestä. Semminkin", lisäsi hän hymyillen itsekseen, "jos ne tietävät minulle onnea ja voittoa."
"Se on", vastasi vanhus tyytymättömänä, "uskot kaikesta siitä, mitä olemme saaneet isiltä perinnöksi, juuri sen verran kuin sinulle kulloinkin kelpaa. Varo itseäsi! Jumalat eivät anna itseään pilkata. Varo itseäsi, herra!"
Menettämättä ryhtinsä levollisuutta, vain vitkaan mahtavaa päätään nostaen hallitsija lausui: "Sinä uhkaat. Tosin vain jumalilla. Mutta uhkaat. Et tiedä, kenelle puhut, vanhus."
"Tiedänpä: Attilalle, jonka edessä koko maanpiiri vapisee, mutta eivät jumalat. Eikä — Khelkhal. Khelkhal sinut ensiksi nosti sen pikku hevosen selkään, hän se pisti hennot sormesi harjan jouhiin, hän opetti sinut sitten puristamaan pikku käden nyrkiksi, juoksi kilpaa heposi rinnalla — valkoinen hevonen se oli! —, otti poikaressun näihin käsivarsiin, kun poikanen ensi kerran selästä putosi. Khelkhal on sanova sinulle totuuden, niin kauan kuin hän on hengissä."
"Sinä tiedät minun suvaitsevan sitä."
"Usein. Enimmäkseen. Et aina. Mielesi on sittenkin vain aron huonosti kesyttyneen suden. Höllästi asetettu kuonokoppa on jalomielisyytesi. Yks kaks viskaa petoeläin sen pois ja…"
"Niin, niin", myönnytteli Attila, hiljaa itsekseen puhellen. "Veren viileys on kuitenkin liian vanhaa perintöä asettuakseen viisaan kasvatuksen ja kurin vaivasta. Mutta ole oikeamielinen, vanhus; katso: tuhat kansaa on kumarruksissa ruoskani alla, ja lukemattomat ovat jumalat, joihin he uskovat: meidän isiemme jumalat, Kristus, Jahve, Wotan, Jupiter, Tsrnbog. Ja hunni, kristitty juutalainen, germaani, roomalainen, vendi — jokainen vannoo, että hänen jumalansa on se oikea; kristitty antaa hakata itsensä kappaleiksi ennenkuin uhraa millekään muulle jumalalle. Mitä minun on nyt tehtävä, kaikkien näiden kansain pään? Onko minun uskottava kaikkiin heidän jumaliinsa, joista toinen sulkee toisensa pois. Vai eikö mihinkään jumalaan?"
Khelkhal teki liikkeen, joka osoitti kauhua.
"Vai onko minun valikoitava, mikä enimmän miellyttää, mitä voin uskoa, tekeytymättä ulkokultaiseksi ja itsepetoksetta? Juuri sen teen. Ennen kaikkea uskon itseeni ja tähteeni. Mutta varmasti myös siihen, joka on minut lähettänyt kansain sekaan: sodan kostonjumalaan."