"Silloin kuulin karjan ammuvan syvällä metsässä, tiestä oikealla. Se herätti minut valveellisesta unestani. Paimen tuli tiheiköstä, hänellä oli yllään pitkä lehmännahkainen viitta; tunsin hänet: hän oli Bledan karjanpaimenia; olimme nyt lähellä veljeni telttoja.
"'Jätit karjan, Rual?' kysyin. 'Minkä takia? Ja mitä kannat viittasi alla?'
"'Herra', vastasi paimen, 'ikivanhaa harvinaista rautaa. Lähdin karjan luota viemään tätä herralleni. Nuori hieho ontui tullessaan kerran juomasta sammallähteeltä. Sen vasemmasta etujalasta vuoti verta. Seurasin jälkiä, ja katso, likellä lähdettä pisti kosteasta sammalikosta näkyviin terävä rautakärki; kaivoin paimensauvallani esiin, mitä sieltä tuli: vanha, ruostunut säilä. Outoja piirtoja on siihen uurrettu. Ja katsohan", — hän läväytti viittansa auki ja piteli metallia silmäini edessä, — "tässä ylhäällä kahvassa, rautakielekkeessä, joka meni tupen sisään — puuaines on aikoja sitten lahonnut! — siinä hehkuu pyöreitä, punaisia kiviä ikäänkuin veripisaroita —'
"Kuumaksi kihahti ruumiini kuin olisi tulinen vasama siihen iskenyt.
Ei viluttanut enää.
"'Minulle! Anna miekka minulle!' huusin ja tavoitin ratsunselästä käsin sitä.
"Mutta vikkelästi hyppäsi paimen syrjään.
"'Mitä ajattelette?' huusi hän. 'Bledan maalta Bledan rengin löytämä!
Hänen miekka on.'
"Ja hän riensi kiireesti minun edelläni läheisten leirivahtien luo.
Ennen pitkää seisoin veljeni teltassa.
"Mies — hänellä oli ase vielä kädessään! — oli polvistuneena hänen edessään ja kertoi.
"Bleda ojensi jo kättään sitä ottamaan; silloin minä astuin sisään.