"Hän viittasi miestä poistumaan; tämä nousi ylös, laski miekan tarjoilupöydälle, kumarsi syvään ja meni.
"Veljeni, ankarampana ja ylpeämpänä kuin olin hänet koskaan ennen nähnyt, oikaisihen suoraksi — hän oli paljon kookkampi minua — ja virkkoi, minuun alas katsellen:
"'Valitse, Attila. Näin unta viime yönä, että olit se jättiläissusi, jonka germaanit sanovat lopulti nielevän kaikki jumalat ja kaikki ihmiset. Sitä et toki saa tehdä! Hunnin nimestä ei saa tulla kirosanaa kansain keskuudessa. Vanno, ettet enää minun luvattani rupea käymään sotia. Taikka minä kutsun saamasi kansat valtikkasi alta pois. Ne tottelevat kyllä minua. Sinua ne eivät pelkää, ne vihaavat sinua, minua ne rakastavat. Ja väkevämpi kuin viha on rakkaus.'
"'Aiotko? Et saata olla tosissasi…' Enempää en saanut vihalta suustani.
"'Epäiletkö?' hän vastasi. 'Niinpä minä vannon! Raskaimman valan, miekkavalan! Missä on…?'
"Hän tavoitti kanniketta, mutta hän oli unohtanut miekkansa teltan makuuhuoneeseen.
"Hän katsahti ympärilleen: juomateltan pielissä ei ollut missään miekkaa. Silloin osuivat hänen silmänsä — minä huomasin sen ja säikähdin ytimiäni myöten! — siihen, miekkaan!
"'Hyvinpä osuikin', hän lausui, 'Rual, paimen, arveli, että kansamme ikivanhan tarinan mukaan on sodanjumalan miekka haudattu Tonavan korpeen. Ehkäpä', — hän hymyili, — 'tämä juuri on se. Minä vannon tämän miekan kautta —'
"Hän astui hitain askelin sitä kohti: vain kaksi askelta. Kolmannella hän makasi jaloissani; minä näin punaisen suihkun pulpahtavan hänen kaulastaan; ylt'yleensä olin hänen verensä punaama, kasvoni, käteni ja miekkani, jota pitelin kourassani — en tietänyt, miten se oli käteeni joutunut.
"Hän ei päästänyt enää sanaakaan, vain hänen katseensa tapasi minut.