"Mutta se ei tavannut minua! Olin tullut tunteettomaksi, en tuntenut katumusta ja kovaksi kuin kädessäni oleva rauta.
"Ilakoiden minä huusin: "Niinpä niin! Tämä on taikamiekka, sillä minä en tunne enää mitään."
"Silloin raukeni hänen silmänsä."
Hän keskeytti kertomuksensa ja hengitti syvään.
Kymmenes luku.
Pitkän vaitiolon jälkeen aloitti Khelkhal katsahtaen levollisena murhaajaan: "Hunneille sanoit teltasta tullessasi, että veljesi, viinistä päihtyneenä, oli varomattomasti tupertunut miekkaan. Eivät sitä kaikki uskoneet. Moni tahtoi napista…"
"Mutta minä en antanut heille siihen aikaa. Sodan Byzantionia vastaan, sodan itägootteja vastaan, sodan markomanneja vastaan, sodan sarmaatteja vastaan aloitin vielä samana päivänä."
Khelkhal nyökäytti päätään: "Bleda oli vielä lapseton. Hänen raskas vaimonsa teljettiin tyrmään ankaran vartioinnin alaiseksi. Mitä hän synnytti — sitä ei ole kukaan saanut tietää."
Nyreissään keskeytyksestä Attila lausui lyhyesti päätään pudistaen: "Poika… kuoli. Mutta minä! Kaikki neljä sotaa voitin. Ja senjälkeen he seuraavat minua sokeasti, kun ajaa karautan, tuota miekkaa heiluttaen, heidän etunenässään. He tietävät, että minä olen sen… perinyt Bledalta. Ja se on voitonmiekka! On! Niin se on säilynyt minun kädessäni —! Koskaan ei minua ole vielä lyöty. Ei!" hän huusi äkkiä kauaskajahtavalla äänellä jalkaa polkaisten, "ei! Ei siellä Galliassakaan tuo mieletön roomalaisten ja länsigoottien liitto. Kohautat olkapäitäsi, vanhus? Ei, sanon minä sinulle. Ajettiinko meitä takaa, kun ratsastimme sieltä poispäin? Ja neljäntenä päivänä olisin hyökännyt neljännen kerran, sillä vielä minulla oli hunneja riittämiin asti, ellei yöllä — verta oli nieluni ruvennut vuotamaan, olin tukehtumaisillani! — sodanjumala olisi toistamiseen ilmaantunut virkkaen: 'Käänny nyt takaisin, voittamattomana. Kolmen vuoden kuluttua palaa taas, kolmin verroin vahvempana, ja voita!'
"Ensi keväänä käännän sinne tieni jälleen ja voitan.