"Sitten arvelivat kadehtijani, ettei miekkani ole voinut kumminkaan yhtä vihollista tavoittaa, Rooman paavia.
"Houkkiot! He luulevat minun sillä kertaa kääntyneen takaisin senvuoksi, että muka pelkäsin kristittyjen jumalan vihastusta, jolla minua erään valkopartaisen papin sanotaan uhanneen tiellä lähellä Mantovaa. Mutta miksi minä enemmän pelkäisin Kristusta tai Pyhää Pietaria kuin muita jumalia, joihin en liioin usko? Tosin meidän kansamme samoinkuin germaanien keskuudessa käy sananparsi: joka Roomaan astuu, tulee roomalaiseksi tahi kuolee. Jo kauan olen tuntenut tämän puheen, mutta olen siitä vähät välittänyt. Mutta mieleni ei ollut hyvä, kun annoin käskyn Mantovassa: Roomaan! Sen päivän iltana kohtasin Rooman piispan ja hänen pappinsa, jotka rukoilivat minulta sääliä ja polvillaan lahjoja ojensivat. Ei tuo ilta eikä Leo säikäyttänyt minua kääntymään takaisin, vaan seuraava yö ja näkemäni uni. Ja eräs totuus… Alinomaa kaikuivat yöllä korvissani, kun teltassa makasin, tuon vanhan turvattoman miehen pyynnöt, varoitukset, enkä saanut unta. Vihdoin aamupuoleen uinahdin ja heti näin unessa — tiedäthän, että aamu-uni on puoli totuutta! — silmäini edessä ikäänkuin ruoistoisen joen korkeasta virtakasvistosta kohoavan kuninkaan pään, jonka hartioille vielä valuivat nuoruuden kutrit, germaanilaisväriset; se pudisteli märistä hiuksistaan ruokoja ja simpukoita, ja panssaroitu hahmo varoittavasti nostaen oikeaa kättään virkkoi: 'Olen Alarik, Rooman valloitin väkirynnäköllä, heti senjälkeen kuolin, aalto kieltää enempää sanomasta. Varo itseäsi, Attila!' Ja painui jälleen vuolaaseen virtaan.
"Mutta minä kavahdin pystyyn säikäyksissäni, sillä minut herätti pääni päältä kuuluva suriseva ääni; oli kirkas päivä: huomasin jousestani, joka riippui patjani kohdalla, vahvan jänteen katkenneen — se heilahteli vielä edestakaisin."
"Se on paha merkki", jupisi Khelkhal pelästyneenä.
"Niin minäkin päättelin ja annoin käskyn peräytyä takaisin. Mutta Rooman paavi ei ole minua voittanut yhtä vähän kuin Aëtius tahi länsigootti."
Yhdestoista luku.
Vähän aikaa vaiti oltuaan hallitsija rupesi jatkamaan: "Voimakkaammin kuitenkin vielä kuin voittamattomuudellani on se miekka osoittautunut oikeaksi — minähän sen jo sanoinkin — koskemattomuuteni kautta. Sydämeni muuttui malmiksi heti kun sain miekan käteeni lyödäkseni veljeni kuoliaaksi. Pelko, sääli, itse vihastuskaan eivät enää liikuta minua."
"Se on totta: kuolleena, ikäänkuin itse kuolemanjumalana, sinä vaellat ihmisten seassa. Mutta mikä sinussa on itsehillintää, mikä tunteettomuutta? Ei sinun koskaan kukaan näe hymyilevän. Luulenpa, etteivät edes naisetkaan, joita suutelet — lakkaamatta. Näyttää siltä kuin ei rakkauden nautintokaan valtaisi sinua."
Hallitsija kohotti paksun alahuulensa ylös:
"Ei. — Mutta sittenkin! — Jotakin huumausta näyttää mies kuitenkin tarvitsevan. Viiniä tai olutta tai simaa — kaikkea paitsi vettä ('tahi miksei', sanoi hän irvistäen, 'verta, tuolloin siellä Galliassa, kun Marnessa juoksi enemmän verta kuin vettä') — kaikkea, mikä juovuttaa, vannoin jo poikana olevani juomatta, kun kerran kuulin veljeni juovuspäissään lepertelevän sellaista, minkä hän halusta olisi pitänyt omana tietonaan. Voitto, maine, valta, kulta, ne eivät enää juovuta minua; tosin minun on tarvis saada niitä, niinkuin tarvitsen ilmaa elääkseni, mutta ne eivät enää juovuta minua. — Minun juopumukseni on nainen; tuska, jota nainen näissä käsivarsissa kärsii."