"Kaiketi sentään myös naisen kauneus, siltä ainakin näyttää. Sillä vain kaikista kauneimmat valikoit itsellesi! Ja halki vuosien — vuosikymmenien! — melkein aina germaanittaria. Miksi?"
"Sen sanon sinulle, Khelkhal", virkkoi hallitsija ja vilkutti rumia silmiään kuin vihainen eläin. "Ei siinä ole vain nautinto määräämässä, ovat muidenkin kansain naiset usein kauniita, vaan" — hän hymyili ilkeästi — "on siinä valtioviisauttakin tahi kavaluutta, mikä on sama asia. — Sillä germaanit…" — Hän takeltui; sitten hän jatkoi: "Sodanjumalan lohdutuksesta huolimatta — ovat ne tuottaneet, ja tuottavat, paljon huolta! Niin, ne ovatkin minun ainoat huoleni! Voi, siellä Galliassa minä olisin Katalaunisten kentillä poljettanut sen viisaan Aëtiuksen taistelunjohtajataidon hänen viisaista aivoistaan murskaksi ratsujeni sataintuhanten kavioiden alle, elleivät nuo kirotut gootit olisi taistelleet hänen rinnallaan kuin…"
"Kuin yli-ihmiset", virkkoi Khelkhal, hiljaa vapisten, "kuin heidän omat Asgardhissa asuvat jumalansa!"
"Ja yhtä kaikki! Germaanilaisia miehiä minä en juuri pelkää. Puru puhui totta: he eivät koskaan opi tottelemaan, eivät koskaan opi pysymään yhdessä; juopottelu ja kunnian harha tuhoaa heidät. Enkä kerrassaan mitään arvoa pane siihen yksinkertaiseen hyveeseen, jota nämä kuuden jalan mittaiset urhot, nuo pojat, joilla on jättiläisen ruumis, nimittävät sankaruudeksi. Tyhmyyttä se on, tuo silmitön, niin, riemuitseva ilo syöstä keihääseen ja kuolemaan.
"Korpien villi metsähärkä olisi sen mukaan suurin sankari ja ansaitsisi päästä kaikkien germaanien kuninkaaksi, sillä mikään, joka hengittää, ei ole sitä pelottomampi eikä väkevämpi. Mutta punainen vaatetilkku ärsyttää sen itsemurhaavaan raivoon, vähäinen myrkkynuoli surmaa sen pitkän matkan päästä, jok'ikiseen viisaasti kaivettuun kuoppaan putoaa tuo avuton jättiläinen. Mutta siinä juuri minun kuninkuuteni: punaiset tilkut, myrkkynuolet, ovelat riistahaudat. Tosin on monta kertaa tarpeen näyttää näille nelikymmenvuotisille poikasille, etten minäkään heidän käsivarsilihastensa kehutussa taidossa jää heidän pellavapartaisista kuninkaistaan jälkeen. Vallan mielelläni minä sentähden suostuin Tsendrulin toivoon; kuinka gepidien ja muidenkin germaanien lähettiläät ällistyivät, kai sinä sen näit? — Siis tuosta sankaruuden kömpelöstä tomppelimaisuudesta kyllä selviytyy. Mutta yksi asia on maan päällä — vain yksi!— jota tosin kylläkään en pelkää, mutta kavahdan. Kavahdan kuin jumalille pyhitettyä, jumalain kätkemää salaisuutta: germaanilaista naista. Siinä se! Siinä on uhkaamassa jokin, jota ei valtiokavaluuteni, ei juopottelu eikä oma hurja voima itsemurhaajan tavoin tuhoa. Katso vain noita korkeakasvuisia neitoja, noita ylpeäpovisia vaimoja! Ikäänkuin vaaleat jumalattaret he astelevat uhkean tukkansa somistamina maan yli liitelevin askelin. Ja miten heidän harmaansinisistä silmistään säteilee siveä ylpeys, joka on minua usein pidättänyt; tosin ei kyllä pitkäksi aikaa", hän lisäsi pilkallisesti.
"Ja kuinka ne kasvattavat, nämä verrattomat äidit, lapsiaan samaan jaloon uhmaan alati! Heidän naisissaan on heidät, germaanit, tuhottava. Heissä uhkuvat sen voiman syvimmät, salaisimmat, nuorentavat lähteet. Kun heitä ei nyt kuitenkaan kaikkia voi ajaa Tonavaan — liian paljon heitä on" — tässä hän siveli turpeita huuliaan — "ja vahinkokin olisi noita valkeita ruumiita — ovat kreikattarien ohella maailman kauneimmat naiset! — täytyy murhaamisen asemesta tuhota heidät elävältä. Sekasikiöitä, ei germaaneja, tulee heidän synnyttää; sekasikiökansa, hunnilaisia germaaneja, kohotkoon germaanisten" — hän hymyili ilkeästi — "Asgardhista lähteneiden germaanien tilalle. Niin paljon kuin vain olen vuosikymmenien varrella saanut käsiini heidän valkopovisia tyttöjään, olen heidät viskannut keltaisten hunnieni syliin: monta, monta tuhatta jo. Ei voi, kuulehan vanhus, ei voi olla meille pahitteeksi", hän virkkoi silmää iskien, "jos nuorempi suku tulee hiukan kauniimpi meitä. Sillä rakosilmineen ja terävine poskiluineen ovat he aika vintiöitä, nämä hunni-poikaseni."
"Nopsa, sävyisä, sokeasti kuuliainen — sen pitäisi sinulle riittää, herra", murahti Khelkhal.
"Niin riittääkin — ainakin maailman lannistamiseen, ellei sen kaunistamiseen. — Mutta tehdä hunnittariksi kaikkein kauneimmat, kaikkein ylpeimmät, kaikista uhmamielisimmät näistä vaaleista puolijumalattarista, sen teon pidätän näiden käsivarsien syleilyn etuoikeudeksi."
Ja hän venytteli mielihyvällä, uhkuvan voimansa tunnossa, lyhyitä mutta mahtavia käsivarsiaan koukistaen kyynärvarren ylöspäin ja jännittäen olkavarren valtavat lihakset.
"Vastarinnantekijän tuska enentää minun nautintoani, salaisen tarkoitusperäni, kaikkea germaanilaisuutta kohtaan tuntemani vihan voiton vielä maukkaammaksi höystämää. Miten monta sataa kaikkein ihaninta impeä jo olenkaan ainiaaksi murtanut. Ja joskin he, aluksi, aika äksysti rimpuilevat, niin kahleissa he sentään väsähtävät pian! Ja kun he vain ovat synnyttäneet minulle ensimmäisen ja jollekin suosikilleni toisen hunnilaislapsen, niin silloin he ovat kesyttyneet."