"Se on imperaattori Theodosiuksen kirjelmä", huudahti Maximinus tuolta alhaalta, ääneen, sillä hän oli suuttunut.
Attila ei liikahtanutkaan.
"Imperaattori toivottaa sinulle terveyttä ja pitkää ikää."
Siihen valtias vastasi hitaasti, punniten joka sanaa, huuliaan mahdollisimman vähän aukaisten: "Minä toivotan imperaattorille samaa — ihan samaa — mitä, mikäli tiedän, hän minulle toivottaa. — Erääntynyt vuosivero, jonka molemmat keisarikunnat ovat velkaa, onko se vihdoinkin saapunut, Ediko?"
"On herra, nämä lähetystöt ovat sen tuoneet."
"Oletko sen laskenut?"
"Ei solidiakaan puutu."
"Hyvä, mutta missä ovat keisarien lahjat?" hän jatkoi, merkitsevästi vaiettuaan, nyt kovemmin ja karkeammin. "Kuuntelen vain lähettiläitä, jotka tuovat lahjoja. Khelkhal, oletko ne arvioinut? Ovatko ne arvoani vastaavat?"
"Oi, herra, sinun loistoasi vastaavaa lahjaa ei saata olla. Mutta katsoen antajain vähäiseen loistoon riittäkööt."
"Jaa ne ruhtinailleni, muista varsinkin Ardarikia ja Valameria. Mutta myös Wisigastia! Äläkä unohda skiirien kuumaveristä kuninkaanpoikaa, sitä nuorta sankaria ja kuulua harpunlyöjää. — Kaikille uskollisuutensa ansion mukaan! — Mutta mitä?" — tässä synkkeni, niinkuin katkeran yllätyksen tavoittamana, hänen kasvonsa. — "Luulen Byzantionin lähettiläiden joukossa näkeväni tutun hahmon — tuon pienen, joka seisoo tuolla syrjässä muista." Hän katsoi uhkaavasti Vigiliukseen — heti ensimmäiseksi oli hänen silmänsä hänet etsinyt — lähettiläiden nimethän oli hänelle aikoja sitten ilmoitettu — ja löytänyt.