"Minulla oli kerran varhemmin onni", aloitti säikähtynyt Vigilius, "tulkkina…"
"Mikä hänen nimensä onkaan, tuon konnan, Ediko?"
"Vigilius, herra."
"Aivan niin, Vigilius!" ja pahastuneen liikkeellä, rutosti sysäisten oikeaa polveaan hän lennätti keisarin kirjeen, siihen ollenkaan kajoamatta, maahan: "Miten sinä uskallat, julkea raato, tulla kasvojeni eteen, ennenkuin, kuten sinun silloin käskin tulkita, kaikki karkurit on luovutettu? Luuletteko minun kärsivän sitä, että teidän kenttämerkkienne suojassa omat, joukoistani karanneet orjani kantavat asetta minua vastaan? Kaikkien valtakuntani alamaisten on näkeminen, ettei Attilalta päästä pakoon, ettei ole yhtään mitään pelastusta hänen vihaltaan. 'Ei ole linnaa, ei muurien ympäröimää pääkaupunkia, joka antaa minulta suojaa; itse Byzantionin kultaisesta talosta minä tempaan viholliseni pois: tällä kädellä!"
Hän ojensi oikean käsivartensa suoraksi.
"Me olemme tulleet sanomaan sinulle", aloitti Vigilius arasti, "että ainoastaan seitsemäntoista pakolaista — karkuria, niinkuin sinä heitä nimität — sinun valtakunnastasi tullutta, oleskelee meidän luonamme. Heidät on jo määrätty annettavaksi Aegintheukselle, Illyricumin rajajoukkojen päällikölle, jotta hän lähettäisi heidät kahleissa sinulle. Ennen pitkää ovat he täällä."
"Seitsemäntoista! Saat myöhemmin kuulla oikean luvun. — Mutta te toiset, te Ravennan keisarin lähettiläät, kuulkaa: minä luovun vaatimasta Viminaciumissa minulle joutuneen sotasaaliin salaajan luovuttamista — saatte kuulla, millä ehdolla. — Kuka on Maximinus, Byzantionin keisarin suurinta luottamusta nauttiva senaattori?"
"Minun nimeni on Magnus Aurelius Maximinus."
Vakaana, mielihyvällä lepäsi valtiaan katse noilla kunnianarvoisilla kasvoilla.
"Salli, oi hunnien valtias…" aloitti Priscus.