"Herraksi minua puhutellaan."
"Salli niinmuodoin, oi hunnien herra…"
Attila vavahti, mutta mielessään hän nauroi syrjäänpoikkeamusta ja antoi tottuneen reetorin jatkaa: "minun keisariltani toimeksi saaneena ja lähettilästoverieni nimessä selittää asiat, järjestyksessänsä, sellaisina kuin ne ovat todellisuudessa, ei niinkuin sinun vaihtuvat — ah kovin taajaan! — vaihtuvat lähettilääsi ne näkevät ja sinulle kuvailevat. Vaadit keisari Theodosiusta luovuttamaan sinulle kaikki, jotka — sinä nimität heitä karkureiksi! — jostakin syystä maastamuuton kautta pitävät parempana vetäytyä pois valtikkasi lempeyden varjosta. Kenties senvuoksi, että hunnilaiset oikeusoppineesi ja ruoskasi heiluttajat eivät varmaankaan kaikissa tapauksissa arvostele asioita niinkuin sinä — epäilemättä! — tahdot ja — valitettavasti! — myös tapahtuvan edellytät. Onhan nyt kovaa, että keisarin pitää luovuttaa sinulle kaikki ne, jotka pitävät hänen suojeluaan parempana kuin… mutta huomaan otsasi rypyistä, että minun täytyy olla väärässä — siis hyvä, heidät luovutetaan! — Edelleen sinä vaadit paitsi maksamatonta ja erääntynyttä veroa — tarkoitin vuotuista kunnialahjaa! — ensi vuodelta etukäteen suoritettavaksi uhkaamalla muuten heti hyökkääväsi! — Me laahasimme tänne kuusituhatta naulaa kultaa. Vaadit heti paikalla lisää tuhatkaksisataa. Niin, olet jo — kun vastauksemme ei huonoilla teilläsi kerjennyt perille kyllin nopeasti — keskellä rauhaa piirittänyt kaupunkejamme, Viminaciumin, Ratiarian ja monta muuta jo anastanut, ryöstänyt ja polttanut. Jokaisesta — sinun oman ilmoituksesi mukaan — pidätetystä karkurista vaadit kaksitoista kultasolidia. Hyvä, meillä on — valitettavasti! — valtuutus suostua äärimmäisessä pakossa kaikkeen. Mutta rukoilemme sinua: älä pysy vaatimuksessasi! Et aavista, miten murheellisilta kaikki maakuntamme näyttävät. Mitä kurjuutta tuottavatkaan varsinkin Tonavan kaupunkien onnettomille asukkaille sinun ratsujoukkosi, jotka ylt'yleensä hävittävät tasaista maata ja, niinkuin sudet taajoin laumoin yksinäistä talonpojan majaa, parveilevat kaupungin ympärillä, laskematta ketään pois, ja palaakaan leipää asujaimille päästämättä kaupunkiin! Ja kilpaa ulkopuolella elämöiväin hunniesi kanssa kiusaavat onnettomia kaupunkeja — miltei vielä sitkeämmin — itse kaupungissa keisarilliset veronkantajat, jotka saadakseen suoritettavat verot kokoon kerätyksi riistävät porvarin yltä viimeisenkin vaatekerran ja vuoteen selän alta, niin että sangen monet lopettavat elämänsä ja kärsimyksensä nuoranpätkällä. Mutta lähettilääsikin ovat tottuneet — sanotaan heitä kehoitetun! — odottamaan sellaisia kunnialahjoja, Byzantionissa, että yksistään nämä ilolahjat riittävät saattamaan meidät puille paljaille. Sanotaan sinun sitävarten kunnioittavan meitä niin usein lähetystöillä."
Reetorin rohkeus huvitti valtiasta; kaukana epäystävällisyydestä pisti hän väliin: "Ottakoot vain lahjoja vastaan, kunhan vain eivät anna itseään lahjoa."
"Keisarin", aloitti nyt Maximinus tuskallisesti, "oli pakko tyydyttääkseen sinut pakottaa vanhat senaattorisuvut myymään huutokaupalla puolisoidensa korut, esivanhemmilta perityt, jopa pöydän välttämättömimmätkin kulta- ja hopeakalut ja heidän valikoiduimmat jalot viininsä…"
"Minä juon vain vettä tästä puumaljasta, patriisi", virkkoi Attila, nosti maljan ja joi. "Te valitatte", hän jatkoi sitten, pyyhkien paksuja huuliaan koko kyynärvarrellaan ja kämmenensä selkämällä, "että rahastonne on tyhjä. — Miksi se on tyhjä? Siksi, että teidän keisarinne ovat ammoisista ajoista lähtien tuhlanneet rahansa mielettömiin näytelmiin, kilpa-ajoihin, turhaan prameuteen, ylettömiin huvituksiin tai — surkeasti peläten helvettiä, jonka he tosiaan ovat siekailematta ansainneet! — järjettömään kirkkojen rakentamiseen. Eikö teillä vieläkään ole riittämiin asti pyhitettyjä huoneita, missä voitte pyhimyksillenne valittaa ruikuttaa ja — valehdella? Minusta se on samantekevää. Mutta kansan, jolla ei enää ole tarpeeksi rautaa naapurin torjumiseen, täytyy isäntämiehen tavoin pitää rahansa tallessa naapuria varten, sillä sillehän se oikeuden mukaan kuuluu. Kuinka te voittekin niin tuhlaavaisesti käsitellä minun kultaani, joka sattuu olemaan teidän kirstussanne? — Mutta, viisas reetori Priscus, enkö minä olekin oikea barbaarinen sekapää. Anna anteeksi, jalo patriisi, me hunnit opimme vain ratsastamaan, emme koskaan ankaran johdonmukaisesti päätelmäperäisesti ajattelemaan. — En edes kauppa-asioita minä osaa asianmukaisessa järjestyksessä selvittää. — Minähän en ole edes — vaikka kuitenkin jo keskustelen teidän kanssanne — antanut lähettilääni, tuon Edikon, kertoa, miten hänen retkensä sujui ja mitä kaikkea hän on kokenut siellä ihanassa Byzantionissa."
Keisarilliset lähettiläät katsoivat toisiaan hämmästyneinä.
"Eikö hän tosiaankaan ole ottanut selkoa?" virkkoi Primutus kuiskaten.
"Totta kai, epäilemättä!" vastasi Priscus niin ikään hiljaa.
"Kuuntele tarkoin, Maximinus! Nyt tulee Edikon salaisuus."
Kolmastoista luku.