"Sinunko vaimosi? Felicitaanko? Ei! Hän ei ole sinun omasi."
"Mitenkä?" huusi toinen vimmastuneena. "Sinä näyt jo olevan tuttu tässä talossa. Mutta Felicitas ei ole myöskään sinun vaimosi eikä hän siksi koskaan tule. Minun on Felicitas oleva."
"Ei koskaan!" Liuthar ryntäsi esiin ja lyödä räiskäytti sotatapparansa tribunon komeaa vaskikypärää vasten, niin että se töyhdön vierestä rämähti halki ja putosi palasina maahan.
Mutta vihollisen pää oli haavoittamaton; sitävastoin oli sotatapparasta, joka voimakkaasti oli singahutettu kypärää vasten, varsi katkennut.
Silmänräpäyksen ajan seisoi tribuno kuin huumautuneena saamastaan lyönnistä; mutta kun hän huomasi vastustajansa seisovan edessään aseetonna, neuvotonna, ja kuitenkin kääntämättä kasvojaan pakosalle, päästi hän rajun, kimeän tiikerinkiljunnan, joka ilmaisi sekä murhanhimoa että voitonriemua, heitti kilpensä maahan, sieppasi leveän roomalaismiekkansa ja huutaen: "Felicitas on minun!" ryntäsi germania vastaan.
Heti huudon kuultuaan kumartui Liuthar nuolen nopeudella maahan, kaappasi käsiinsä suuren marmorilevyn, nosti sen molemmilla suonikkailla kourillaan päänsä yläpuolelle ja viskasi sen huudahtamalla: "Felicitas!" päällekarkaajan kypärätöntä otsaa vasten. Voimattomasti ähkyen kaatui hyökkääjä kalisevassa asussaan selälleen maahan; miekka putosi hänen kädestään.
Liuthar laski polvensa hänen rinnalleen ja otti säilän lävistääksensä sillä hänen kurkkunsa.
Mutta kaatunut ei enää hengittänyt; hän oli kuollut.
Liuthar kohottihe ja katseli ylpeästi voittamiansa vihollisia. "Felicitaan tähden", puhui hän. "Ja nyt — hänen luokseen! Minä luulen — sen ansainneeni."
Hän kumartui pienen lähteen yli, pesi karvastelevan, verta vuotavan oikean käsivartensa haavan ja sitoi sen leveällä kangaskaistaleella, jonka repäisi kuolleen centurion liinaisesta vaipasta. Sen tehtyään hän astui hiljaisin, kevein askelin puutarhan pitkää polkua asuinhuonetta kohti.