Hän kumartui jo hänen kasvojensa yli, mutta silloin liikahtivat
Felicitaan huulet ja hän lausui unissaan hellällä äänellä: "Tule,
Fulvius, suutele minua!"
Kuin salaman iskemänä kavahti Liuthar pystyyn ja hyppäsi kynnyksen ja vartijan yli, riensi pois, pois puutarhaan, löi molemmat kätensä silmilleen ja vaikeroi: "Oi, minkä rikoksen olin tehdä!"
Hän heittäytyi maahan ja kätki kuumeesta polttavan päänsä kasteiseen ruohoon. Katumus, tuska ja hillitsemätön kaipaus aaltoilivat hänen mielessään, kunnes vihdoin kyynelten tulva tyynnytti niiden myrskyn.
Kauvan hän siten makasi.
Vaan pian rupesi väsyneen ja haavoitetun Liutharin nuoruus vaatimaan oikeuksiansa ja hän vaipui syvään, huolettomaan uneen.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Kun kesäinen aurinko seuraavana aamuna loistavana kohosi Juvavumin yli ja linnut iloisina tervehtivät uutta päivää, heräsi Liuthar — parantuneena ja entistä varttuneempana.
Haavaa ei enää pakottanut ja hänen mielikuvituksensa, joka olikin ollut paljoa enemmän kiihtynyt kuin hänen sydämensä, oli rauhoittunut.
Hän ei enää tuntenut tyytymättömyyttä, vaan huuhdottuaan kasvonsa viileässä lähdevedessä astui iloisella mielellä asuinhuoneen portaille kätkien kääreessä olevan käsivartensa valkean vaippansa alle.
Siellä hän kohtasi Haduwaltin, joka haukotellen ojenteli käsivarsiaan ja sanoi: