"Tarpeeksi kauvanhan näyt nukkuneen! Minä luullakseni en ole koko yönä ummistanut silmiäni."
"Mutta ehkäpä korvasi!" nauroi Liuthar. "Missä on talon nuori emäntä?
Minun on nälkä."
"Täällä olen", virkkoi Felicitas. "Tuon teille heti tuoreita munia, maitoa ja hunajaa. Philemon lypsää lehmäämme tuolla niityllä talon takana."
"Ajatelkaahan", lausui hän tultuaan huoneestansa esiripun takaa ja ojentaen kätensä kumpaisellekin vieraalle. "Varhain tänä aamuna, heti kun portit olivat aukaistut, palasi vanha orjamme niittyjen poikki kaupungista; hänen täytyi hetken koputella taka-ovelle, ennenkuin heräsin. Olin nukkunut niin makeasti."
"Ja näit luultavasti suloisia unia", virkkoi Liuthar naurahtaen.
"Suloisia, kuten aina, kun uneksin Fulviuksesta. — Philemon tosin ei ole isäntäänsä löytänyt, mutta olen kuitenkin iloinen, sillä vanhus on tarkastellut kaikkia haavoitettuja ja kuolleita, jotka Johannes on koonnut kirkkoonsa ja — kiitos olkoon Jumalalle, kaikille taivaan pyhille ja hyville suojelusenkeleille! — Fulvius ei ollut niiden joukossa."
Ja hän istuutui vieraittensa viereen.
Philemon astui nyt sisään kantaen paksua ruukkua, joka oli täynnä vaahtoavaa maitoa. Hän katseli hämmästyksellä molempia germaneja, joita hänen emäntänsä oli kuvaillut puolustajiksi eikä vihollisiksi, ja meni jälleen takaisin sisähuoneeseen. Felicitas seurasi häntä, ottaakseen syliinsä lapsensa, joka kuului heränneen.
"Sanoppa, sinä tuima asetaidon opettaja", virkkoi Liuthar, "aiotko sinä vanhoilla päivilläsi ruveta opiskelemaan naiskäsien näppäryyksiä? Vai miksi olet kiinnittänyt tuon kerän vyöhösi?"
Hämillään huomasi vanhus vatsallaan pitkän, pitkän langan, joka oli kietoutunut hänen kömpelön jalkansa ympärille.