Tämä astui hämmästyneenä askeleen taaksepäin ja mitteli silmillään kaunista nuorukaista; silmänräpäyksen ajan hän värisi pelosta. Mutta hänen kauhunsa poistui kuin pilven varjo, kun hän katsoi vaimonsa rauhallisiin, onnen kirkastamiin kasvoihin.
"Tahdotko tietää vaiheeni, lemmittyni? Toissapäivänä suljettuna velkavankilaan, eilen aamulla Severuksen vapauttamana viety sotaan — tapellut, paennut, takaa-ajettuna pudonnut virtaan, puolikuolleena uinut rannalle, ollut ratsumiesten vankina, viety kaupunkiin ja tänä aamuna pelastunut Herran tai pyhän Pietarin ihmeen kautta, en tiedä kummanko."
"Ihmeen! Kiitos armolliselle Jumalalle! Hän kuuli rukoukseni. Vaan minkälaisen ihmeen kautta?"
"Johannes, joka ei milloinkaan väsy auttamasta omiansa, rukoili jo eilen illalla bajuvarein herttuaa vapauttamaan sodassa vangitut juvavumilaiset. Tuo mahtava mies sanoi kyllä mielellään vapauttavansa ne vangit, jotka hänen osalleen lankeisivat. Mutta sotilailtansa ei hän sanonut muulla tavalla kuin oston kautta voivansa anastaa vankeja — germaneilla on nimittäin aivan toisenlaiset lait kuin meillä — eikä häntä haluttanut senvuoksi aarreaittaansa tyhjentää. Suuri osa vapautettiin jo samana yönä, mutta vielä suurempi jäi orjuuteen ja niiden joukossa olin myös minä. Mutta aamun koittaessa ilmestyi Johannes uudestaan kapitoliin, johon herttua oli asettunut asumaan, ja — osti meidät kaikki vapaiksi. Sinä hämmästyt ja kysyt, mistä se mies, joka ei omista enempää kuin kaapunsa ja sauvansa, on saanut niin paljo kultaa? Niin, siinäpä se ihme juuri onkin! Kun hän, surullista kohtaloamme murehtien, oli palannut basilikaan, löysi hän eräästä vanhasta haudasta säkillisen kultarahoja ja kukkaron täynnä kalliita kiviä, jotka yltäkyllin riittivät meitä lunastamaan. Mutta mistä oli tämä aarre sinne tullut? Sitä ei kukaan tiedä. Varmaankin on Herran enkeli kuullut Johanneksen esirukoukset ja lähettänyt hänelle nämä kalleudet. Ja minä lupaan sinulle, hurskas Felicitas, että tästälähin kuuntelen Johanneksen sanoja hartaammin kuin tähän asti. Mutta sinua, rakkaani, sinuahan on kauhea vaara uhannut —"
"Vaan ei vahingoittanut", lisäsi hän hymyillen. "Kiitos taivaalle, kiitos vieraillemme ja ehkäpä myös — sisäänkäytävän kirjoitukselle! Ne ovat täältä torjuneet kaiken onnettomuuden!"
"Tiedätkö edes, mikä vaara sinua on uhannut?"
"Kuinka voisin sen tietää? Enhän ole liikkunut kodin ulkopuolella."
"Et siis aavistakaan, kuinka totta puhuit. Kuule ja hengitä sitte vapaasti jälleen: kun vastikään riensin kaupungista ja lähestyin kotoa, huomasin kolme peninkulmapatsaaseen sidottua hevosta ja niistä tunsin yhden liiankin hyvin — tribunon mustan oriin. Kauhistuneena juoksin porttiamme kohden; siellä minua kohtasi kamala näky: kaksi kuoliaaksi lyötyä maurilaista ja aivan kynnyksen päällä selällään, rusennetuin aivoin, tuo hirvittävä tribuno itse. Hänen kasvojaan peitti se marmorilevy, jossa kirjoitus on, ja siitä oli yksi kulma hänen pääkallossaan. Tuo kivi oli kaatanut voittamattomaksi uskotun tribunon; mutta mikä käsi mahtoi sen viskata?"
Silloin veti Haduwalt, joka tämän kertomuksen aikana kummeksien oli katsellut nuoren herransa kasvoja, vaipan Liutharin hartioilta, osoitti veristä käärettä hänen käsivarrellaan ja virkkoi:
"Tämä käsi! Ja minä — oi rakas Liuthar, minä sillä aikaa nukuin."